Mitä odotan kirkon työntekijältä?

Kevään aikana eräässä sanomalehdessä oli otsikko: Varminta on epävarmuus. Siinä viitattiin Egyptin levottomuuksiin. Muutosvaiheet aiheuttavat aina epävarmuutta. Epävarmuus kuuluu tähän meidän inhimilliseen todellisuuteen hyvin keskeisesti.

Epävarmuus on kuluttavaa; kukaan ei halua elää epävarmuudessa. Kirkon työntekijä saattaa useinkin joutua tällaiseen tilanteeseen. Yksi ratkaisu on tällöin olla välittämättä; yrittää elää niin, ettei epävarmuus vaikuta omaan elämään. Joka tapauksessa vakaumuksen ja uskon epävarmuus on tila, jota jokainen vakaumuksen kanssa työskentelevä pyrkii selvittämään ja työstämään. Niin tärkeästä asiasta lopulta on kysymys.

Voiko kirkon työntekijä olla varma vakaumuksestaan? Saman asian voisi pukea kysymyksen muotoon: Miten voin luottaa Jumalaan? Tiedon puolella tunnetaan klassinen määritelmä: tieto on hyvin perusteltu uskomus. Tiedonkin olemukseen kuuluu aina määrätty suhteellisuus.  Silti tieto ja mielipiteet journalistin eettisissä ohjeissa erotetaan toisistaan. Voisiko sama sääntö kirkon tekijän suhteen kuulua: Kirkon uskoon on voitava luottaa, vaikka omat mielipiteet olisivat epävarmoja.

Vakaumuksen syvyydestä kiistellään kirkon työntekijän näkökulmasta. Kuinka varmaa vakaumusta kirkon työntekijän tulisi edustaa. Mieleeni tuli esimerkki nuoruudesta vakaumuksen varmuudesta, kun kohtasin nuoren naislääkärin. Tapahtuma jätti mieleeni syvän jäljen.

En muista asiaa, minkä vuoksi tapasin tämän lääkärin. Olin suorittamassa teologiharjoittelua Ilomantsin seurakunnassa ja jossakin merkeissä me tapasimme seurakunnan tilaisuudessa.

Keskustelimme opinnoista yleensä ja hänkin kertoi lääketieteen opinnoistaan. Hän kertoi, kuinka lääketieteen opinnot olivat vahvistaneet hänen vakaumustaan Luojan olemassaolosta. Hän kertoi minulle siitä, miten nerokkaasti ja viisaasti ihmiskeho toimi pienintä yksityiskohtaansa myöten. Muistan, kuinka hänen todistuksensa teki minuun syvän vaikutuksen. Hänellä oli vakaumus ja hän piti uskoa hyvin luonnollisena asiana. Lääkärin usko oli vilpitöntä. Tällainen tulisi myös kirkon työntekijän usko olla.

Usko on hyvin luonnollinen asia – ei ole vaikeaa vakuuttua Jumalan olemassaolosta, jos aiheeseen vähänkään syventyy. Mielestäni vaatii paljon enemmän uskoa väittää, ettei maailmankaikkeudessa ole mitään ihmistä korkeampaa. Ateistin varmuus voi olla ylimielisyyttä, ylpeyttä – joku voi olla niin varma uskostaan, että hän kokee tietävänsä kaiken ja tietää tarkkaan, ketkä ovat väärässä. Tällaisesta asenteesta puuttuu nöyryys. Myös tämänkaltaista asennetta vierastan kirkon työntekijällä.

Varmuutta voi olla myös toisella tavalla vääränlaista: Viime aikoina on ollut kestouutinen WinCapita –verkostoliikkeestä. Siinä on houkuteltu ihmisiä sijoittamaan valuuttakauppaan. Yritykseen mukaan lähteneitten vakaumus on ollut vahva. Vaikka päätekijä on tunnustanut poliisille, ettei valuuttakauppaa tehty, niin siitä huolimatta se ei ole heikentänyt sijoittajien uskoa kyseiseen järjestelmään.

Elämässä ja uskossa tarvitaan aina kriittisyyttä. Vääränlainen varmuus voi johtaa kirkon työntekijän harhaan. Uskonnon alueella saattaa houkutella toimimaan se, että ihmisillä on tarve luottaa auktoriteetteihin; luottaa ihmisiin, joita sokeasti ihaillaan. Seurakuntalaisen on kuitenkin parasta tutkia itse ja vakuuttua asioista!

Viime syksynä käytiin kirkon ympärillä voimakasta keskustelua: moni on ollut pettynyt kirkkoon ja on sen vuoksi eronnut kirkosta. On jäänyt huomaamatta se tosiasia, että uskoon kuuluvat myös ristiriidat ja eri näkemykset. Nuorten pitäisi sietää sitä, että kirkossa on erilaisia ääniä. Kaikkia ei voi pakottaa samaan mielipiteeseen. Sellainen ei kuulu edes länsimaisen vapaudenihanteen piiriin.

Usein ongelma tulee siitä, että kirkon työntekijöitä pidetään vanhanaikaisina. Käsitetään, että heidän mielipiteensä eivät ole ”tästä maailmasta”, eli he eivät ole vaivautuneet tarkistamaan mielipiteitään vastaamaan tämän ajan vaatimuksia.

Ehkä näinkin voi olla, mutta silti kirkon työntekijällä on oikeus sitoutua kirkon koeteltuun totuuteen, ilman että häntä pakotetaan luopumaan vakaumuksestaan, vaikka se merkitsisi laajaa kirkosta eroamisen aaltoa.

Olisi niin paljon helpompaa, jos kirkossa ei ristiriitoja ilmenisi, mutta kaikkina aikoina niitä on kuitenkin ilmennyt. Uskolla on aina myös inhimillinen puoli, monet taistelut kirkon historiassa kertovat, että uskossa on aina tämä tekijä mukana. Siksi kirkon työntekijän on tärkeää työstää omaa vakaumustaan ristiriitojen keskellä.

Monet muslimimaahanmuuttajat arvostavat kristinuskoa ja kristittyjä, jos heillä on selkeä vakaumus. On aina helpompaa keskustella kirkon työntekijän kanssa, jolla on selkeä vakaumus, olipa työntekijän näkemykset samankaltaisia tai vastakkaisia seurakuntalaisen kanssa. Tärkeää on myös se, että kirkon työntekijällä on perusteltuja mielipiteitä ja näkemyksiä, jotka kestävät kritiikkiä. Toisin sanoen työntekijä on työstänyt näkemyksiään niin, että hän osaa vastata kysyvälle.

Kirkon työntekijöiden piirissä esiintyy myös varmuutta, jossa toisenlaisille mielipiteille ei ole tilaa. Tällainen asenne on omiaan karkoittamaan ihmisiä kirkosta pois. Olkoon kyse sitten hyvin vanhauskoisesta tai modernista näkemyksestä. Kirkon työntekijä voi olla myös oman varmuutensa vanki.

Kristityn tulisi aina omata määrätty nöyryys asenteissaan ja vakaumuksessaan, muutoin uskoa voi käyttää aseena toisia kohtaan. Herkästi myös tuomiohenki valtaa ja tilalle tulee lahkohenki. Vain minun uskoni edustaa oikeaa kristillisyyttä, ja muut ovat väärässä. Valitettavasti tällainen asenne ei ole vieras niin sanotuissa suurissakaan kirkkokunnissa, kuten ortodoksisessa ja roomalaiskatolisessa kirkossa. Lahkohenki voi riivata sielläkin samalla tavalla kuin pienissä liikkeissä.

Kirkon työntekijän luottamus Jumalaan kasvaa kokemusten kautta. Varmuus ei ole lähtöisin meistä itsestämme, vaan Jumalasta. Kaste- ja lähetyskäskyssä, Matt. 28: 20 Jeesus lupaa: ”Minä olen teidän kanssanne” Usko on luottamusta Jumalan lupauksiin, uskoon kasvetaan vähitellen, tietoisuus Jumalasta syvenee elämänkokemusten myötä.

Odotan kirkon työntekijältä myös sitä, että hän pyrkii kilvoittelemaan uskossaan ja jatkuvasti pyhittäytyy omaan tehtäväänsä. Vakuuttavin todistus, minkä kirkon työntekijä voi antaa, on Pyhän Hengen antama todistus. Vakuuttavaa on myös nöyryys Jumalan edessä. Tällöin ei aina edes tarvita sanoja, vaan työntekijän pelkkä läsnäolo herättää uskoa ja luottamusta. Mutta harva työntekijä pääsee uskonelämässään näin syvälle. Siihen suuntaan kirkon työntekijän tulee kuitenkin pyrkiä. Lutherin ristinteologiaa tulkiten olemme matkalla ja vaelluksemme on jatkuvaa oman synnin ja Jumalan armon oppimista.