Ajatuksia nuorten suhteesta kirkkoomme

Minulla oli muutama vuosi sitten tilaisuus päästä osallistumaan retkelle, jonka kohteena oli Nivalan nuorisoseuran toimeenpanema Hunajanpisara –näytelmä. Tuo näytelmä oli itselleni aika voimakas kokemus.

Näytelmä kertoi tutuista, herännäisyyden historian keskeisistä tapahtumista. Lapinlahden - Telppäs-niityllä koetusta v. 1796 koetusta merkittävästä tapahtumasta, jossa kahden talon heinäväki kaatui maahan taivaallisen voiman koskettamina. Näytelmä kertoi Paavo Ruotsalaisen nuoruuden ajasta, puolison Riitan löytämisestä, seppä Högmanin kohtaamisesta Laukaassa. 

Tuon näytelmä herätti minussa monia ajatuksia. Ensinnäkin minuun teki vaikutuksen, että nuoret näyttelijät olivat paneutuneet hyvin syvällisesti herännäisyyden syntyvaiheisiin.

Näytelmän päähenkilöä näytellyt Antti Haapala teki minuun myös vaikutuksen. Näytelmän esittelyssä olleessa haastattelussa Antti totesi, että vaikeaa hänelle ei niinkään ole ollut samastua näytelmän uskonnolliseen sanomaan kuin savolaisuuteen. Ei tainnut pohjoispohjalaiselta nuorelta mieheltä sujua savon murre aivan täydellisesti. Mutta sehän ei oikeastaan ollut niin oleellistakaan.

Jäin miettimään näitä nuoria harrastelija näyttelijöitä, kuinka luontevalta heistä tuntui voimakkaitten uskonnollisten kokemusten kuvaaminen. Minulle syntyi vaikutelma, että herännäisyys elää Nivalan seudulla edelleen vahvasti juurtuneena.

Kirkon tulevaisuus?

Tänä aikana kirkossa eletään melko pessimistisinä siitä, että nuoria aikuisia ei uskon asiat kiinnosta. Kuinka arvokkaalta tuntuisikaan, jos suurempi joukko nuoria paneutuisi kotiseutujen hengelliseen historiaan, ja etsisi sieltä juuria omaan elämäänsä. Sitä sopii ainakin toivoa.

Kirkkonäytelmätoiminta on omasta mielestäni yksi parhaita keinoja herättää nuorison kiinnostusta uskon asioihin tänä aikana. Draaman välityksellä näytelmään eläytyen voi tutkailla omia elämänkysymyksiään sekä tutkia myös omaa suhdettaan hengellisiin asioihin.

Toinen mielessäni liikkunut aihe liittyy runoilija Risto Oikarisen haastatteluun yleisradion Horisontti–ohjelmassa. Siitä on myös vuosia aikaa. Haastattelija kyseli Ristolta kirkkomme nykytilanteesta sekä nuorten aikuisten suhteesta kirkkoon.

Oli hieman hämmentävää kuulla häneltä kommentti, ettei jumalanpalvelus kiinnosta tämän päivän nuoria aikuisia, eikä tarvitsekaan kiinnostaa. Suurimman virheen kirkko tekee Riston mielestä silloin, jos se keinotekoisesti yrittää kosiskella nuoria kirkon piiriin. Väkisin kirkko ei voi herättää nuorten kiinnostusta. Jos ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Tätä Riston mielipidettä ei käy kieltäminen, mutta kirkon työntekijälle jää silti avoin kysymys: tähänkö on siis vain tyydyttävä?

Etsintää ja kyselyä nuorison piirissä varmasti on tänäkin aikana. Tärkeintä olisi, että kirkon piirissä voitaisiin aidosti välittää ja kohdata niitä tuntoja, joita kyselevillä nuorilla aikuisilla on. Kirkko pilaa varmimmin asiansa tyrkyttämällä hengellistä sanomaa siellä, missä sille ei ole kysyntää.

Silti näin kirkon työntekijänä nuorten aikuisten elämäntilanteet askarruttavat ja herättävät myös huolta. Tämän päivän viihdemaailma tarjoaa hyvin monenlaista hengen ravintoa. Sopii kysyä täyttääkö viihdeteollisuus ihmisen sielun ja mielen. Näin se ehkä tekee ainakin joksikin aikaa, mutta pidemmän päälle ihmiset alkavat kaivata parempaa hengen ravintoa. Silloin olisi tärkeää, että kirkko ei ajautuisi saman viihdetarjonnan maailmaan, jota kaikki nuorisosta kiinnostuneet tahot ovat heille tyrkyttämässä.

 Juuret ratkaisevat

Suomen historian vaiheissa on eletty ankaria aikoja. Kohdattiin uhkia, suuria tapahtumia ja käänteitä. Suomalainen mielenlaatu rakentui ja kehittyi ankarien luonnonolojen ja historian järkyttävien tapahtumien kautta. Tämä synnytti suomalaiseen sielunmaailmaan hengellistä liikehdintää, jonka juuret ovat tänäkin päivänä nähtävissä.

Missä ovat juuresi? Tämä kysymys on tärkeä koko itsetuntemuksemme kannalta. Ihmisen on hyvä olla juurtunut johonkin, vaikka elämän tuulet heittäisivät minne tahansa. Erityisen tärkeä tämä kysymys on niille, jotka ovat aikoinaan lähteneet siirtolaisiksi, vaikka meren taakse Amerikkaan tai lähemmäs Ruotsiin. Näitä maanmiehiämme ja – naisiamme taitaa olla lähes jokaisessa kainuulaisessa suvussa. On aikoinaan lähdetty etsimään parempia elämän mahdollisuuksia, omaa tehtävää. Se on saattanut vaatia rajuakin irtiottoa, luopumista tutusta ja turvallisesta elämänpiiristä, astumista tuntemattomalle maaperälle.   

Joskus tuo ratkaisu on näyttänyt onnistuneelta. On löytynyt uusi kotimaa, jossa kokee viihtyvänsä. Sellainen siirtolainen voi hyvällä syyllä sanoa, että hänellä on kaksi kotimaata. Mutta joku toinen taas kokee juurettomuutta ja koti-ikävää. Joka tapauksessa tietoisuus juurista auttaa sopeutumaan uusiin oloihin. 

Kuinka tärkeää juurien säilyttäminen onkaan niille, jotka pakon edessä ovat joutuneet lähtemään omasta maastansa. Pakolaisena; uudessa ja oudossa kulttuurissa tietoisuus omasta alkuperästä nousee erityiseen arvoon. Ihminen voi tuntea olevansa kotona oudossakin ympäristössä, mutta siteitä menneeseen ei kannata kokonaan katkaista. Vahvat juuret tuovat turvallisuutta ja auttavat sopeutumaan uuteen.

Missä sitten ovat kristityn juuret? Emme pääse mihinkään siitä, että elämme jalat tukevasti maan kamaralla, mutta olemme myös matkalla kohti iankaikkisuutta.

Matkalla olo, muukalaisuus, kotiin pyrkiminen ovat tuttuja aiheita mm. virsirunoudessamme. Silloinkin kun elämä on turvattua ja paikallaan pysyvää, huomaa ajan kiitävän ohitse eikä mihinkään voi kiinnittyä. Sen tähden moni  kilvoittelija on kokenut vierautta tässä maailmassa; siitä huolimatta että elämä näyttää joskus valoisia puoliaan, ja tuntuu olevan paljon tehtävää ja haastetta.

Ja erityisesti murheet ja koettelemukset muistuttavat, ettei kannata rakentaa elämäänsä pettävien, katoavien rakennelmien varaan. Kasvi jolla on vahvat, syvälle tunkeutuvat juuret, kestää paremmin helteen ja kuivuuden. Siksi meidän kristittyjen tulisi etsiä oman uskomme perusteita ja juuria; millaisessa maaperässä olemme kasvaneet.

Uskomme koetellaan monenlaisissa tämän ajan ahdingoissa, joilta ei kukaan tule välttymään. Mutta se antaa myös toivoa ja uudenlaista, uskon ulottuvuutta mahdottomilta tuntuvien haasteiden edessä.

 Pioneerit tiennäyttäjinä

Tietoisuus jostain kestävästä aarteesta on aikojen saatossa saanut lukemattomia kristittyjä luopumaan paljosta ajallisesta hyvästä, jotta voisi toteuttaa Jeesuksen antamaa tehtävää. Heitä ovat erityisesti lähetystyön uranuurtajat, pioneerit, jotka ovat ensimmäisinä tienraivaajina lähteneet uusille tuntemattomille alueille. Yksi tällainen oli Martti Rautanen. 

Martti oli inkeriläisen maaorjan poika, joka nuorena sai kipinän lähteä kaukomaille viemään evankeliumia, kun silloin 1860-luvulla oli avautunut mahdollisuus lähetystyölle Lounais-Afrikassa. Opinnot olivat työläitä vähän koulua käyneelle nuorukaiselle, matka pitkä ja hankala.  Ensimmäiset suomalaiset saapuivat Ambomaalle, nykyiseen Namibiaan. Työ eteni hitaasti ja vaivalloisesti, tuli takaiskuja heimokuninkaiden epäluuloisuuden takia. Kului peräti 13 vuotta ennekuin ensimmäiset Ambomaan asukkaat kastettiin.

Martti Rautanen teki todella mittavan elämäntyön koko ambokansan hyväksi, esim. loi sille kirjakielen. Se on jättänyt jälkeensä elävän, omilla jaloillaan seisovan kirkon, joka tekee itse lähetystyötä.  Martti Rautasen sekä hänen vaimonsa elämästä on tehty vaimon nimeä kantava ooppera ”Frieda”. Se kertoo Rautasen perheen taistelusta, epäilyistä, kun he kohtasivat myös suuria henkilökohtaisia menetyksiä. Heidän yhdeksästä lapsestaan vain kolme saavutti aikuisiän, muut kuolivat malariaan.

Tällaisia kokemuksia kristityn kilvoituksesta, muukalaisuudesta, mutta toisaalta toivosta ja rohkeudesta oli Martti Rautasella tuntemattoman vaativan tehtävänsä edessä.

Koko maailma on kotini, vaikka minulla on juuret syvällä tietyssä maaperässä. Saan katsella avoimin silmin ympärilleni ja ottaa vastaan kaikki Jumalan ajalliset lahjat, elämän suuret ja pienet ilot. Mutta tällaisten katoavien asioiden varaan en voi elämääni ja turvallisuuttani perustaa. Taivaan valtakunnan passi eli osallisuus pelastuksesta on ainoa aarre josta kannattaa kiinni pitää. Se on meille annettu jo kasteessa, joka on osoitus siitä, että kuulumme Kristukselle. Siinä on meille vahva tuki ja turva, joka juurruttaa meidät elämään ja virittää kiitosmielen Jumalan hyvästä johdatuksesta.