Kun Aarne J. Kyllönen oli Kajaanin kirkkoherra 1980- ja 1990-luvuilla, niin kävin hänen kanssaan useita hyvin syvällisiä keskusteluja. Kansanomaisesta tyylistään huolimatta kirkkoherra Kyllönen oli hyvin kiinnostunut tutkimuksesta sekä erityisesti yhteiskunnallisesta tutkimuksesta.

Kerran kävimme keskustelua Aarnen kanssa musiikista. Aarne kertoi, että hänen sielunsa tunnussävel on ollut Jean Sibeliuksen Valse Triste –sävellys. Teoksessa vuorottelee optimistinen ja eteenpäin vievä teema sekä synkkä ja pysähdyttävä, vakava teema. Ei ole varmaankaan salaisuus, että Aarne J. on tunneihminen. Hänen saarnansa olivat parhaimmillaan hyvin voimakkaita tunteen ilmaisuja. Joittenkin mielestä kirkkoherran voimakkaat henkilökohtaiset purkaukset olivat liian voimakkaita, mutta osa seurakuntalaisista piti Aarnen saarnoista hyvin paljon. Saarnojen surumielisyys oli koskettavaa, mutta olisin halunnut saarnojen kääntyvän vielä evankeliumin iloon. Aarne oli kyllä luonteeltaan hauska, mutta hänen syvimmissä tunteissaan oli paljon surua. En tiedä, mistä kaikista kokemuksista hänen surunsa koostui. En ehtinyt häneen ehkä riittävän syvällisesti tutustua.

Ensimmäisiä kertoja, kun kuulin Aarnen julistusta tapahtui 1980-luvun puolivälissä, kun Kajaanin kirkossa pidettiin seuroja. Oli aika hätkähdyttävää nähdä, että kirkko tuli täyteen seuraväkeä arki-iltana. Ulkopuolisena tunnistin herätyksen virettä. Mutta osittain oli ehkä kyse myös uteliaisuudesta. Kirkossa tapahtui jotakin ja sitä haluttiin tulla katsomaan. Oli myös paljon niitä, jotka olivat saaneet hengellisen herätyksen. Silloin ajattelin, että Kajaaniin olisi hyvä päästä papiksi, kun tuolloin olimme vielä Porissa vaimoni kanssa.

Seuroissa oli julistamassa myös ylilääkäri Veikko Karppinen. Karppisen tyyli oli hyvin pidättyväistä. Siitä välittyi hyvin vakaa ja kristillisiin perusarvoihin liittyvä käytännöllinen opetus. Kirkkokansaan vetosi Karppisen vakaa julistus. Kun Kyllönen pääsi puheessaan vauhtiin, siitä kuvastui Valse Tristen värittämä tunteiden rata ylös ja alaspäin. Kyllösen puhe liikutti itseäni hyvin voimakkaasti.

Kajaanissa koettiin herätyksen aikoja ja Kyllönen varoitti herätyksen vaaroista. Kyllönen hengen miehenä tunnisti henkivallan, joka uhkasi Kajaanin seurakunnassa koettua herätystä. Kun muutimme vaimoni kanssa Kajaaniin vuonna 1990, tunnistin herätyksestä hedelmää, joka on kannatellut seurakunnan toimintaa. Samalla tunsin myös pettymystä, että herätyksen aalto oli Kyllösen varotusten mukaisesti hiipunut.

Valse Triste –teoksen analysoiminen hengellisestä näkökulmasta on hyvin mielenkiintoista.

Valse triste (Surullinen valssi), Op. 44, nro 1, on lyhyt orkesteriteos valssin muodossa. Se oli alun perin osa näytelmämusiikkia, jonka Jean Sibelius sävelsi hänen lankonsa Arvid Järnefeltin vuonna 1903 julkaisemaan näytelmään nimeltä Kuolema.  Teos on paljon paremmin tunnettu itsenäisen konsertti osana.

Sibelius kirjoitti Kuusi teosta joulukuussa 1903, joiden tuotanto liittyi Kuolema -näytelmään. Ensimmäinen oli nimeltään Tempo di Valse lente - Poco risoluto. Vuonna 1904 hän uudisti teoksen, joka esitettiin Helsingissä 25. huhtikuuta samana vuonna kuin Valse triste. Siitä tuli välittömästi suursuosikki yleisön keskuudessa. Musiikkiteos alkoi elää omaa elämäänsä, ja on edelleen yksi Sibeliuksen nimen luoneita teoksia.

On yö. Poika, joka on ollut katsomassa hänen äitiään, joka potee sairauslomansa. Äiti on nukahtanut pelkästä väsymyksestä. Vähitellen punertava valo leviää läpi huoneen: kuuluu kaukainen ääni, joka on musiikkia: hehku ja musiikki ja Valssin melodian virtaa kaukaa korville. Nukkuva äiti herää, nousee sängystä, ja hänen pitkä valkoinen vaate, alkaa liikkua hiljaa ja hitaasti edestakaisin. Hän heilauttaa kätensä ja kutsuu ajoissa musiikkia, ikään kuin hän olisi kutsumassa joukkoa näkymättömiä vieraita. 

Kuoleva nainen sekoittuu joukkoon tanssijoita, ja hän pyrkii näkemään heidät, jotta ne katsoisivat häntä silmiin, mutta hämäristä vieraista ensin yksi ja sitten kaikki välttävät hänen katseensa. Sitten hän näyttää uupuvan loppuun sängyllään ja musiikki katkeaa. 

Tällä hetkellä äiti kerää kaikki voimansa tanssia varten ja vetoaa tanssin avulla vielä kerran. Hänessä on nyt enemmän energisiä eleitä kuin aiemmin. Takaisin tulevat hämärä tanssijat ja villi, rytmi saa vallan. Outo hilpeys saavuttaa huippunsa, kun joku koputtaa ovelle, joka lentää auki; äiti lausuu epätoivoisen huudon; näkymättömät vieraat katoavat, musiikki hiipuu pois. Kuolema seisoo kynnyksellä. 

Valse Triste –teoksen voi tulkita hengellisenä taisteluna. Hengen toiminnassa on aina arvoituksellinen elementti. Hengen voimaa ei voi kukaan hallita, voimme vain mennä siihen mukaan. Se voi temmata mukaansa. Hengen virta herättää kuolleet sielut eläväksi. Ilo on ylitsepursuavaa. Se kestää kuitenkin vain aikansa. Hengen liikkeen saavutettua huippunsa se alkaakin hiipua. Näkymättömät vieraat katoava ja jäljelle jää kuolema. Hengen virran loputtua jää jäljelle vain suru.

Valse Triste on tavallaan hyvin surullinen kertomus hengen ihmisen elämästä. Välillä tuntee Jumalan hengen voiman kutsuvana, velvoittavana, mukaansa tempaavana. Mutta sitten on taas aika hengen tuulen vetäytyä. Mitä henki saa aikaan, jää suureksi salaisuudeksi. Jumalan ihmisinä meidän on palattava aina sen varaan, mitä Jumala meille antaa. Emme voi omistaa hengen antamaa lahjaa. Se annetaan käyttöömme ajaksi, kunnes kuolema korjaa omansa.

 

Tällaisena ajatuksen kulkuna haluaisin kuitenkin nähdä, että nukkuvat, kuolemansairaat sielut eivät ole vain satunnaisen hengen ohjauksen orjia, vaan he voivat vastata Hengen puhutteluun. Henki valtaa ensin yhden ihmisen, sitten yhä useampi saa kokea Hengen vuodatuksen. En halua ajatella, että kaikki päättyy surkeaan kuolemaan, vaan Pyhän Hengen vuodatus synnyttää aina uutta elämää, joka jää rakentamaan tulevia polvia. Mutta tästä voi lukija omien kokemusten mukaan olla eri mieltä.