Tuo otsikko on lääkärivitsi. Jotenkin se meni  niin, että kertomukseen lääkäri oli kirjoittanut; potilas tullut terveystarkastukseen, kotoisin Sotkamosta, ei muuta vikaa! Terveenä onkin hyvä mennä lääkärille, kun ei ole muita vikoja kuin kotikunta.

Kirjoittelen tätä KAKS:ilta, eli Kainuun Keskussairalasta. Tuli tarvetta turvautua maakunnalliseen terveyspalveluun. Tämän päivän lehdessä oli kirjoitus, jossa Kainuun maakunta haluaa kokonaan uuden keskussairaalan. Kuusikymmentäluvulta peräisin oleva sairaalarakennus on monessa suhteessa työntekijöitten mukaan vanhentunut. Ainakin päivystyspoli on nyt  uusi ja täytyy sanoa näin veronmaksajana, että kyllä se on taatusti hintansa väärtti! Maksoi mitä maksoi.

Olin tiistaina hiippakunnallisessa lähetystyön koulutuksessa, ajankohtaispäivässä Kajaanin Kaukametsän Kouta-salissa. Aluksi hiippakunnan lähetyssihteeri, Jukka Koistinen avasti tilaisuuden. Sitten kirkkoherramme, Lauri Oikarinen käytti ensimmäisen puheenvuoron. Kaikki oli vielä hyvin. Wille-piispan puheen aikana aloin menettämään näköni. Puhe alkoi kuullostaa etäiseltä. Tajusin jotakin. Sen ainakin ymmärsin, että nyt tarvitsen apua. En pystynyt sanomaan mitään. Samalla myös alitajunnassa tuli kiusallinen tunne, että en ainakaan haluaisi herättää kesken kokouksen huomiota (vaatimattomuutta kai?). Sitten kai vaivuin tajuttomuustilaan, jossa olin arviolta n. 10 minuuttia. Tajunnan mennessä olo oli kertakaikkisen kurja. Oli ihme, ettei kukaan ympärilläni huomannut mitään, vaikka menetin tajuntani. Tällainen hiljainen pastori, kun olen.

Taju alkoi palata ja tunsin oloni käsittämättömän hyväksi! Varmaan aivojen endorfiini jylläsi. Ymmärsin kuitenkin, että minun täytyy saada apua. Näkö oli hyvin osittainen ja kuulin kuin maan alta. Jukka piti puhetta. Yritin koota itseni ja sain sanottua vierustoverille (viereinen paikka oli varattu käsilaukulle), kun olin onneksi penkkirivin päässä, että tarvitsen nyt apua. Edessäni istui myös Kemppaisen Rallu, joka ei tainnut huomata mitään tapahtuneen. Olisiko ollut joku diakoniatyöntekijä, joka kysyi, jaksanko kävellä ulos. Tuettuna ja lakanan kalpeana, tuskan hiestä märkänä lähdin ulos salista. Varmaan oli paljon tuttuja jotka näkivät  minut.

Tuntui tosi hyvältä, kun Lehtisaaren Timo näki tilanteeni. Eteiseen päästyä hän otti ohjakset haltuun ja sanoi, että nyt tarvitaan ambulanssia. Joku avasi oven ja aloin tulla tajuihini. Kummallista miten syvällä häpeän tunne on ihmisessä, kun olin siitä huojentunut, että olin päässyt omin jaloin ulos salista. Lisäksi sairastaminen on tullut niin yksityisasiaksi, ettei kukaan uskalla edes kysyä, mikä sinulla on? Tätä jäin miettimään, eikö kukaan todella huomannut minun tajuttomuustilaani? Ajattelivat varmaan, että olin nukahtanut. Mutta miksi olisin nukahtanut jo ensimmäisen puolituntisen aikana?

Kun ambulanssi tuli, niin tunsin oloni huojentuneeksi. Ymmärsin, että jotakin pahempaa oli tapahtunut. Ei ollut kyseessä tavanomainen pyörtyminen, niin kuin ensiksi luulisi, vaan kävin syvemmällä tajuttomuustilassa. Sairaalaan päästyä tunsin, että jotakin vikaa päässä on. Kaikki tuntui niin kuin hidastetusta filmistä. En myöskään meinannut saada sanoja sanotuksi, vaikka ne olivat päässäni. Päätä huimasi edelleen. Polin lääkäri kävi katsomassa ja määräsi tutkimuksia. Vaivuin uneen. Luulin nukkuneeni puolisen tuntia, niin kuin yleensä väsyneenä teen. Mutta kun katsoin kelloa, olin nukkunut kaksi tuntia. Lääkäri tuli ja määräsi minut osastolle tarkkailtavksi. Mitään suoraa diagnoosia ei tehty. Ainakaan en ole uudestaan menettänyt tajuntaani.

Eilen ja tänään on tarkkailtu vointiani. Pää ei tunnu kovin selkeältä. Toivottavasti selviää, mikä kohtaus se oikein oli. Huomenna perjantaina selviää, saadaanko tilastani diagnoosia. Pään vaivat ovat aina hankalia selvittää. Neurologikin on varovainen, ettei tee väärää diagnoosia. Tähän mennessä olen vain itse arvellut, mikä saattoi olla kohtauksen syynä.

On hyvä, että Kainuussa on oma erikoissairaanhoito. On myös hyvä, että on mahdollisuus päästä yliopistolliseen sairaalaan tarvittaessa. Kaipaan myös ystävien, työtovereiden ja sukulaisten yhteydenottoa. Lähiomaiset toki ovat käyneet katsomassa sekä muutaman työtoverin kanssa olen keskustellut. Sairaalassa on vaikeaa saada aikaa kulumaan. Lisäksi tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja ajatukset alkavat herkästi kiertämään kehää. Sairas tarvitsee muita ihmisiä. Ainakin voi kysyä, haluaako keskustella vai ei. Ei kai ensin kuolla, ennen kuin kukaan tulee kysymään vointia? Sellainen yksityisyys tuntuu karmealta!

Japanin ja Libyan kriisien jälkitilanteessa on riittänyt paljon pohdittavaa. Ei oikein jaksaisi sairaana seurata uutisiakaan. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa, Jeesuskin sanoi.