Jumalalla on huumorintajua

Kerron hauskan tapauksen, johon sisältyi tärkeä opetus. Olimme kerran vaimoni kanssa iltakävelyllä Kajaanissa Paltaniementiellä. Tästä on noin viisi vuotta. Kuljimme siinä kevyen liikenteen sekä jalankulkijoiden väylällä, suositun ulkoilualueen, Pöllyvaaran vieressä. Mukanamme oli koiramme Jasper tai oikeastaan häntä kutsuttiin Japeksi. Jappe on nyt kuollut, mutta hän oli kultainen noutaja, meidän perheen kullannuppu!

Keskustelimme vaimoni Tainan kanssa Jumalan johdatuksesta. En enää muista, mikä syvä huolenaihe minulla oli mielessäni, mutta se liittyi meidän yhteiseen tulevaisuuteemme. Muistan kuinka sanoin Tainalle: ”Miten ihmeessä voimme olla varmoja Jumalan johdatuksesta?” Pohdimme sitä hetken, kunnes tapahtui jotakin odottamatonta.

Jasper sai yhtäkkiä kevyeen liikenteen vieressä olevasta mestästä vainun tai havainnon villieläimestä. Ilmeisesti se oli jänis tai rusakko. Pidin Jappea kiinni lujasti taluttimessa, mutta kun vahva koira saa vainun, niin sitä ei mikään pidättele. Ehkä meidän kasvatustyömmekään ei ollut aivan onnistunutta Japen suhteen. Joka tapauksessa jarrutin Jappea, minkä jaksoin, mutta tämä vain jatkoi vetämistään metsään. Oli jo syksy ja myöhäinen ilta ja metsässä oli lähes pilkkopimeää.

Kuljimme kuin majakka ja perävaunu jonkin matkaa, kunnes huomasin oksan pyyhkineen silmälasini päästäni. Jatkoin kuitenkin matkaa koiran perässä, koska en halunnut hänen karkaavan pimeään metsään. Kaiken kaikkeaan tapahtuma oli koirammekin suhteen hyvin yllätyksellistä, sillä yleensä Jappe ei tuollaisia temppuja tehnyt.

Lopulta sain riuhdottua ja komennettua Jasperin pysähtymään. Pidin häntä syliotteessani jonkun aikaa, kunnes tämä rauhoittui. Vähitellen alkoi paluumatka takaisin kevyeen liikenteen ja jalankulkijoiden väylälle.

Ensimmäinen ajatus Tainan kohdatessa oli, että nyt taisivat silmälasit hukkua lopullisesti, sillä maastosta niitä oli lähes mahdotonta löytää. Rukoilin siinä hiljaa mielessäni, että mitä tehdä. Sain ajatuksen, että jos kuitenkin lähtisin tunnustelemaan metsänpohjaa, kun suunnilleen tiesin, miltä kohtaa tietä olimme metsään lähteneet. Ajatus kyllä tuntui aivan älyttömältä, sillä se oli kuin olisi lähtenyt etsimään neulaa heinäsuovasta. Ja kun Jasper oli pitänyt sellaista vauhtia, että en ollut kyennyt yhtään seuraamaan suuntaa tai reittiä, mihin hän minua kiskoi.

Niin järjettömältä kuin ajatus tuntuikin, päätin kuitenkin kokeilla silmälasieni etsimistä, sillä ne olivat kaksiteholasit ja vielä hintahaitarin kalleimmasta päästä olevaa erikoislasia. Lähes sokeana, ilman silmälaseja sekä sokeana myös pimeästä, kävelin jonkin matkaa tunnustellen maata, kunnes älysin, että lasithan menisivät herkästi rikki, jos astuisin niiden päälle. Lisäksi tuollainen etsintä tuntui muutoinkin järjenvastaiselta.

Yhtäkkiä tunsin kuitenkin selvän kehotuksen jatkaa hieman matkaa vasemmalle. Sitten tuli ääni, että pysähdy. Tottelin ääntä ja ajattelin, että kaikkea se oma mielikuvitus tuottaakin. Ääni jatkoi vielä, että kokeile nyt maata. Laitoin käteni aluskasvillisuuden alle ja kämmeneni osui keskelle omia silmälasejani. Siinä vähän aikaa haukoin henkeäni ja ihmettelin, miten tällainen voi olla mahdollista. Se oli kuin olikin mahdollista, sillä se oli totta.

Olin ajatellut, että en varmaan tule löytämään silmälasejani metsästä edes valoisan aikaan, sillä niin tiheäkasvuista metsä oli ja ehdimme juosta tieltä useita kymmeniä metrejä, ehkä noin kolmekymmentä metriä. Vaarana olisi lisäksi ollut se, että olisin astunut lasien päälle myös päivävalolla.

Palasin Tainan luokse, ja hän voi todistaa tapahtuman kulun oikeaksi, niin ettei kukaan epäile kertomustani keksityksi. Eikä minulla pappina ole tarvetta keksiä juttuja Jumalan hyväksi, vaikka sellaista kiusausta joskus kokisinkin. En kyllä ole kokenut.

Keskustelimme Tainan kanssa ja palauttelimme mieliimme tapahtumien kulkua. Olimme keskustelleet siitä, miten voi olla varma Jumalan johdatuksesta. Tapahtuma oli selvä rukousvastaus, vaikka emme ehtineet edes rukoilla asian puolesta. Jumala oli kuullut huolemme ja hän vastasi tavalla, jonka ymmärsimme syvemmällä, kokemusperäisellä tavalla. Jumala kuuli kyselymme ja opetti meitä sangen käytännönläheisesti.

Keskusteltuamme kokemuksen herättämistä tunteista tunsin jälleen äänen sanovan: ”Jumala ei jätä työssään mitään sattuman varaan.” Siinä on ollut läksyä myös pappispariskunnalle, joka on joutunut useasti etsimään ja kyselemään Jumalan tahtoa erilaisissa vaikeissa elämäntilanteissa. Kannattaa kuitenkin olla herkällä korvalla ja kuunnella, mitä Jumala meille tahtoo sanoa. Hänen tahtonsa voi löytyä rukouksessa tai Raamattua lukiessa.

Tuntuu siltä, että kriisitilanteissa on edelleen vaikeaa luottaa Jumalaan, vaikka Hän vakuuttaa huolenpidostaan. Ihminen on aina epävarma ja joutuu kantamaan sisimmässään epäuskoa. Kasvaminen siihen, että uskaltaa luottaa Jumalan johdatukseen kuuluu kuitenkin Jumalan koulun käymiseen. Kuinka viisaasti hän meitä johdattaakaan.

Useasti toivoisi jotakin rohkaisun sanaa epävarmassa elämäntilanteessa. Jo ystävän rohkaiseva sana voi olla sellainen. Jumala puhuu meille tavalla jos toisellakin, mutta koskaan aikaisemmin Jumala ei ollut puhunut meille tällä tavalla luonnon, metsän, koiran ja villieläinten välityksellä, kun hän silloin meille puhui. Tämän opetuksen saimme ja olemme siitä hyvin kiitollisia. Se myös kertoo sen, että Jumalalla on aika hyvä huumorintaju, kun hän meitä puhuttelee. Täytyy myös sanoa, että tämän vakuuttavammin Jumala ei olisi voinut ilmaista meille johdatustaan ja huolenpitoaan.