Olen parin vuoden jälkeen palannut väitöskirjan käsikirjoitukseni pariin. En voi sille mitään, mutta en pidä itseäni vieläkään ihan mahdottomana tyyppinä, kun lukee omia tekstejään. Haaveenani on työstää tekstejäni eteenpäin. Yksi ajatus olisi muotoilla tekstini uudestaan useaksi artikkeliksi ja pyrkiä julkaisemaan tekstit jossakin ulkomaisissa julkaisuissa. Tällöin väitöskirjani voisi löytää uuden uoman, kun vanha meni karille. Tässä on johdantoajatuksiani vanhasta käsikirjoituksestani. Kuullostaako tekstini aivan älyttömältä, vai onko siinä mitään älliä?

Teologia muodostaa kirkon toiminnan kivijalan. Teologiaa on pitkän historiansa kuluessa harjoitettu perin­teisesti yliopistossa kirkkojen näkökulmasta. Tämän vuoksi teologia on pakotettu eri aikoina sopeutumaan yleisessä ajattelussa tapahtu­neisiin muutok­siin. Kirkkojen toiminnan perustana toiminut ajattelu on joutunut historiansa aikana kohtaamaan haasteita, jossa yhtäältä teologian tehtäväksi on nähty luoda teologialle vallitsevan tiedekäsityksen hyväksymä muoto mutta toisaalta sen tehtäväksi on nähty myös toimia tieteen keskustelukumppanina.

Kristityt kokivat kristinuskon lähtövaiheessa tehtäväkseen pukea kristinuskon sanoma kirjal­liseen muotoon. Kreikankielinen Uuden testamentin kirjako­koel­ma muotoiltiin ajan sivistyskielelle, vaikka evanke­liumin luonteeseen ei kuulunutkaan syvempi teologi­nen analyy­si. Vasta kirkkoisät alkoivat luoda teologiaa, joka oli sopeutettu antiikin filosofien käsitteel­liselle kielelle. Tämän ansiosta kristillinen ajattelu tuli vähitellen tunnetuk­si Rooman valtakunnassa aina kristinuskol­le vihamielisiä hallit­sijoita myöten.

Kristillistä teologiaa on sen kaksituhantisen vuoden ajan harjoitettu erityisesti filosofisena funktiona. Yliopistot ovat toimineet kristillisen teologian syntymäkehtoina. Myös pappiskoulutus on nojautunut keskeisesti yliopistoissa tapahtuneeseen koulutukseen. Tämän vuoksi teologiaa on leimannut elitistinen luonne. Teologian harjoittamista on perinteisesti pidetty erityisessä mielessä korkeatasoisena, älyllisenä toimintona. Kirkko on ammentanut sosiaalista arvostusta teologiasta, jonka luonne on ollut teoreettista ja filosofista. Pelkkä teoria on vieraannuttanut kuulijat hengellisestä elämästä.

Kontekstuaalista teologiaa voidaan historiallisena ilmiönä pitää tuoreena. Toisaalta kaikki merkitsevä teologia on luonteeltaan kontekstuaalista. Se ottaa huomioon ihmisten todelliset kysymykset ja heidän tarpeensa. Se on aikaan ja paikkaan sidottua.

Perinteinen teologia on joidenkin mielestä nojautunut vain yksipuolisesti vanhoihin traditioihin, auktoriteetteihin sekä ajankohtaisuutensa menettäneisiin kysymyksenasetteluihin. Heidän mielestään teologiaa ovat tuottaneet ensisijassa yhteiskunnan korkeimmissa sosio-ekonomisissa asemissa olevat. Tästä johtuen kirkot ovat tiedostamattaan toimineet väärällä tavalla konservatiivisesti, pyrkien vain säilyttämään vanhaa, mutta välttämään kaiken uuden luomista.

Kontekstuaalisen teologian edustajat eri maanosissa ovat argumentoineet sen puolesta, että kirkoissa ei olla oltu avoimia kirkon ympärillä tapahtuneisiin yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksiin. Kirkot ovat menettäneet sosiaalista arvostusta. Tilannetta on tulkittu niin, että yhteiskunnat ja kulttuurit ovat maallistuneet. Vähintäänkin kirkon kannalta on ollut kyse muutosprosessista, jossa on vähitellen jouduttu arvioimaan, onko perinteisten, historiallisten kirkkojen toiminnassa ja ajattelussa muutostarvetta.

Historian näkökulmasta nähtynä teologisessa ajattelussa voi­daan nähdä erilaisia kausia, jolloin teologia on ke­hittynyt joko yhteiskunnasta ja kulttuurista riippumat­tomana tai siitä riippuvana. Ulkoisista tekijöistä riip­pumattomana teologia on saattanut toimia silloin, kun sen harjoit­tamiselle ei ole tullut ulkoisia muutospainei­ta.

Kulttuurista ja yhteiskunnas­ta riippuvana teologian on voitu nähdä toimineen erityisesti silloin, kun yhteis­kun­nan ja kulttuurin perusteet ovat koke­neet muutoksia. Nykyistä teologiaa on  Tage Kurténin mukaan arvosteltu erityisesti siitä, että se on pelkistynyt pelkäksi ajattelun analyysiksi. Sen sijaan uutta luovaa teologiaa ei edes ole pyritty luomaan. Teologia on jäänyt ontoksi.

Kirkkojen muutostarpeiden tiedostaminen nykyaikana on johtanut siihen, että on pyritty uudistamaan kirkkojen toimintaa. Sen sijaan voidaan asettaa kysymys, onko kirkkojen ajattelussa tapahtunut perustavaa muutosta, joka olisi tarpeellista, jotta kirkko voisi olla merkitsevä nykyajan ihmisille. Erityisesti tämä kysymys koskee suuria kirkkokuntia, jotka ovat pyrkineet sulkemaan toimintansa piiriin laajoja kansanjoukkoja.

On myös herännyt kysymys, onko kirkon johtajien kannanottoja voitu pitää relevantteina vastauksina nykyajan ongelmiin. Kirkon johtajien perusongelmaksi voidaan nähdä se, että heidän on yhtäältä puhuttava populistisesti, mutta ollakseen uskottavia heidän täytyy toisaalta osoittaa erityistä älykkyyttä. Tämä on tuonut ristiriidan kirkkojen sisälle.

Perinteistä teologiaa kannattavat kunnioittavat sisäistettyjä, ajan muutoksia kestäneitä periaatteita. Moni teologi sen sijaan pyrkii irtautumaan kokonaan traditiosta ja perustamaan ajattelunsa vain kirkon toimintaympäristöstä tulevien paineiden virtaan. Tällöin on ajauduttu kestämättömään ristiriitaan.

Teologian sisään rakennetun ristiriidan keskellä tavallinen seurakunnan työntekijä joutuu tekemään omia  johtopäätöksiään: mennäkö vain virran mukana, vai onko pureuduttava entistä syvemmälle kristinuskon lähtökohtiin ja pyrittävä sitä soveltamaan nykyaikaan. Tie ei ole teologille helppo, vaan se on hyvin haastava. Miten pukea sanomansa niin, että siihen kuuluu todeksi eletty traditio, mutta viesti olisi kuitenkin nykyajan ihmistä puhutteleva. Tässä teologia etsii väkevästi tietään nykyajassa.