Olen viime aikoina muistellut paljon ammattiurani alkuaikoja Länsi-Porin seurakunnasta. Silloin koin todella mahtavia hetkiä, mutta myös suuria ja kivuliaita kokemuksia. Porilaiset ovat kulkeneet sydämessäni läpi elämäni.

Tämä on surullinen kertomus Niina-nimisestä tytöstä ja hänen kohtalostaan noin kaksikymmentä vuotta sitten. Olin pastorina Länsi-Porin seurakunnan nuorisotyössä. Seurakunnassa oli karismaattista nuorisoherätystä ja Jumala antoi nuorille monenlaisia armolahjoja. Nuorisotyö oli vireää ja vapaaehtoisia nuoria oli runsaasti mukana toiminnassa.

Pori on kuitenkin kaupunki, jossa tapahtui kaikenlaista - niin hyviä kuin huonoja asioita. Ehkä se ikävä puoli johtui siitä, että Pori on perinteisesti ollut satamakaupunki, jonne myös suuren maailman vaikutteet saapuivat nopeammin kuin sisämaahan. Nuorten tyyli 80-luvulla saattoi olla vielä aika ronskia. Ikäviä tapahtumiakin sattui hyvin monenlaisia. Kertomus Niinasta on yksi sellainen. Niina oli käynyt kesällä rippikoulumme Porin seurakuntayhtymän kurssikeskuksessa Silokalliolla. Itse en ollut hänen rippipappinsa, mutta meidän isosemme tunsivat hänet.

Eräänä uudenvuodenaattona Niina ei palannut kotiin. Hän oli ollut juhlimassa Pormestarinluodossa ystäviensä luona ja lähtenyt sieltä illalla kotia kohti. Kotiin hän ei kuitenkaan koskaan palannut. Tapaus oli hyvin järkyttävä kaikille nuorille ja tietysti erityisesti myös perheelle ja sukulaisille. Katoamistapaukset ovat aina siitä vaikeita, ettei kenelläkään ole mitään tietoa tapahtumien kulusta.

Muistan, kuinka Niinaa kuulutettiin useassakin Polisi-TV:n ohjelmassa. Joitakin vihjeitä tuli eri puolelta Suomea Niinan näköisestä tytöstä, mutta vihjeet eivät johtaneet asian selviämiseen. Alkoi mennä jo kuukausia ja kaikki pelkäsivät pahinta. Vaikeinta oli kuitenkin se, että Niinan kohtalosta ei saatu tietoa.

Muistan, kuinka lukemattomia kertoja rukoilimme nuorten kanssa, että Niina voisi löytyä, jos hän on kuollut. Näin ainakin omaiset ja ystävät pääsisivät suremaan ja asialle voisi tulla päätös. Tietysti toiveissa oli myös se, että jos Niina voisi jostakin vielä löytyä. 

Niinaa ei näkynyt eikä kuulunut. Toivo alkoi kadota. Kokoonnuimme sitten nuorten rukouspiirin kanssa erääseen kotiin ja yhdessä päätimme tehdä sopimusrukouksen. Sillä kertää rukouksemme oli erityisen harras. Rukouksen aikana minulle annettiin näky. Siinä näin Niinan kulkevan Kokemäenjoen ylittävää siltaa ja siitä hänen joutuvan jokeen. Minulle ei näytetty yksityiskohtia, liittyikö tapaukseen mahdollisesti rikosta. Näyn nähtyäni sain sisäisen varmuuden asiasta. Kerroin läsnäollelle noin 20 hengen nuorisojoukolle, mitä minulle oli näytetty. Samalla totesin, että Niinan kohtalo tulee ratkeamaan pian. Minulla ei ollut minkäänlaista epäilystä asiasta.

Seuraavalla viikolla tuli viesti seurakuntaan, että Niinan ruumis oli löydetty ja tunnistettu. Alkoi suruaika. Nuoren elämä oli päättynyt traagisesti hukkumalla. Tapaus puhutti monia nuoria ja heille syntyi vakaumus rukouksia kuulevasta Jumalasta, vaikka vastaus ei ollutkaan toivotunlainen. Moni tästä joukosta saikin kutsun Jumalan valtakuknnan työhön. Paljon muitakin rukousvastauksia saimme Länsi-Porin seurakunnassa ja nuoret saivat juurtua hyvin juurevasti uskoon niin opetuksen kuin karismaattisten lahjojen kautta. Tämä Niinan tapaus on itselleni kuitenkin jäänyt mieleen yhdeksi päällimmäiseksi muistoksi Porin ajoista.

Joskus Jumala johdattaa meitä traagisten tapahtumien välityksellä. Varmaankin jokaisessa suvussa tunnetaan joku traaginen tapahtuma. Vaikeinta usein omaisille on epätietoisuus ja kysymys, miksi ikävä asia tapahtui. Pappina saa usein olla keskustelemassa omaisten kanssa löytämättä lopullisia vastauksia. Ehkäpä ajan rajan toisella puolella asiat meille kirkastetaan. Tässä toivossa on lohdullista elää ja kuolla.