Kirjoitan ajatuksia tapani mukaan tässä plogissa hieman räväkästi. Tuohon otsikkoon piti oman nimeni tilalle laittaa Urpo, koska se täydensi otsikon yhdenmukaisuutta: u-u-u-u-U. Urpolla täytyy olla unelmia, koska ne ovat hyväksi.

Palautetta olen saanut kirjoituksistani, sekä hyvää että negatiivista sellaista. Enemmän negatiivinen on tullut esille, kun suomalaiset eivät mielellään anna mitään hyvää palautetta toisilleen. Ei se mitään! Tähänhän on aina totuttu.

Olen silti positiivinen mieleltäni sairaudestani huolimatta. Tulen elämään jonkinasteinen päävamma päässäni elämäni loppuun asti, mutta se ei silti estä minua elämästä (oikein). Virheitä olen tehnyt kirjoittaessani plogiani ja pyydellyt niitä anteeksi. Mutta kaikkea ei voi saada eikä tarvitsekaan saada anteeksi.

Tarkoituksenani oi matkustaa tällä viikolla Japaniin. Ymmärrettävien syiden vuoksi matkasuunnitelma on lykkäytynyt. Sen sijaan olen matkustamassa lyhyelle USA:n vierailulle. En ole Yhdysvaltojen politiikan kannattaja, paitsi Barack Obaman tultua valtaan. Ihailen häntä sekä maata, joka uskalsi tehdä hänestä presidentin. Vierailin vuonna 2002 USA:ssa Michiganissa ja Minneapolisissa, jolloin sain paikallisesta seurkuntaelämästä erittäin hyvän kuvan. Paikallinen pastori esitteli minulle Marquetten seurakuntaelämää. Siellä oli paljon pieniä kirkkoja, jotka olivat aina täynnä.

Ihmiset tulivat koko perheen kanssa kirkkoon. Se oli kuin taivas maan päällä suomalaiselle papille, joka on tottunut tyhjiin kirkkosaleihin, paitsi konfirmaatioissa. Olin suomalais-amerikkalaisen papin vieraana viikon. Olin myös eräässä toisessa perheessä vieraana. Se oli ihana kristitty perhe, josta jäi todella hyvät muistot. Edelleen ystävällisyys, välittömyys ja vieraanvaraisuus ovat toista luokkaa suomalaiseen kristillisyyteen verrattuna.

Vuonna 2002 päätin, että jossakin vaiheessa, jos Jumala suo ja perheen puolesta asia onnistuu, työskentelisin USA:ssa jonkin aikaa virkavapaalla. Nyt näyttää, että perheen puolesta tuo mahdollisuus olisi ensimmäistä kertaa mahdollinen, mutta nyt on näitä terveysongelmia. Uskon kuitenkin, että mikäli Jumala niin hyväksi näkee, pääsen vielä toteuttamaan unelmani.

Tänään otin yhteyttä ELCA:han, eli Evangelical Lutheran Church of Americaan, jonka päämaja on Chicagossa, USA:ssa. Kerrroin heille, haluaisin tutustua luterilaisten kirkkojen toimintaan USA:ssa. ELCA ei ole niin radikaali kirkkokunta kuin Missouri-synodi, joka on äärivanhoillinen ja äärifundamentalistinen järjestö. Missouri-synodi toimii muun muassa Inkerin kirkossa ja on siellä aiheuttanut vaikeuksia, koska on taloudellisen avun ehdoksi asettanut tiukkoja teologisia ehtoja, kuten naispappeuden vastustamisen.

Muutoinkin suhteeni Venäjään on tullut entistä kielteisemmäksi. On enää vaikeaa rakastaa Venäjää, vaika kovasti sitä olen yrittänyt, koska valtion politiikka on muuttunut siellä niin itsekkääksi. Inkerin kirkkoa en kuitenkaan haluaisi hylätä. Sisälläni on kuitenkin tunne, että enää en haluaisi ylittää Venäjän rajaa. Joku muu, pappi tai vapaaehtoinen saisi ottaa vastuun Segezan ystävyystoiminnasta.

Uskon ja toivon palaavani töihin kesakuun alussa. En ole vielä täysin kunnossa, mutta kukapa yli 50-vuotias olisi. Kaikilla meillä on omat remppamme. Sopivan lääkityksen avulla työkykyni kuitenkin vielä palaa. Ehkä joudun muuttamaan hieman työnkuvaani. Haluaisin keskittyä enemmän tiedotukseen, jos minuun vain luotetaan. Voisin toimia Kaisa Röngän avustajana. Meillä on erinomainen tiedottaja, jonka työtaakka uhkaa kasvaa liian suureksi.