Muistan joskus kuulleeni tuon otsikon mukaisen kirjan nimen. Kirja ilmestyi joskus 1960-luvulla. Siinä kerrottiin, ettei kannata ottaa turhaa ressiä. Ressiä kuitenkin tulee ja silloin on osattava toimia oikein. Moni käy elämässään läpi hyvin raskaita vaiheita. Itse olen käynyt juuri läpi sairauden, josta toipuminen on alkanut tuomaan takaisin elämänilon.

Sairauden keskellä käy helposti kärsimättömäksi. Ihminen hätääntyy, kun ei tiedä, mitä on tulossa. Sairaana ei halua jäädä ulkopuoliseksi, mutta niin helposti käy, kun normaalit yhteydet eivät toimi samalla tavalla kuin terveenä ollessa. Sairaanakin etsii yhteyttä toisiin ihmisiin, paikkaa jossa olla, muuallakin kuin läheisten kuin vain huolenpidon alla, koska heillekin taakka saattaa käydä raskaaksi.

Jeesus opettaa turhasta murehtimisesta. Elämässä joutuu monesti nopeasti reagoimaan, tarttumaan kiireellisiin tehtäviin. Asiat yleensä järjestyvät, kun malttaa mielensä. Hoidetaan ne asiat, joille jotain voi tehdä ja odotellaan rauhassa ongelmien seestymistä, jutellaan ja mietitään yhdessä. Tällaista tukea olen saanut kokea sairastamisen aikana. Jokainen keskustelu, jossa sai jakaa taakkaansa, auttoi aina eteenpäin.

Nykyajan elämänmeno tavoitteineen, haasteineen ja velvoitteineen on täynnä liikettä, menoa ja muutosta. On ehdittävä, otettava kantaa ja oltava aktiivinen. On näytettävä itselleen ja muille. On edettävä nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin. On uudistuttava. On lyötävä entiset ennätykset ja tähysteltävä eteenpäin.

Eikö siis ole aivan luonnollista, että tällaisten vaatimusten keskellä hitaampikin hätiköi? Eikö ole aivan terve vastareaktio, jos tuntee hätää ja huolta – silkkaa ihmetystäkin – omasta ja läheistensä jaksamisesta? Ja eikö toisaalta vastuulliseen elämäntapaan ja toisten hoivaamiseen kuulu aina lähimmäisen hyvinvoinnista huolehtimista?

Siksi kaikki hosuminen Jumalan edessä on turhaa. Ei ole suorituspaineita ja näyttämisen pakkoa. Hän ei rakasta ihmistä tekojen tai ansioiden nojalla vaan rakkautensa tähden.  ”Sinä, Herra, olet hyvä, sinä annat anteeksi, runsain mitoin sinä jaat armoasi kaikille, jotka sinua avuksi huutavat.” (Ps 86:5)

Meillä jokaisella on mielessämme tietty ajatus oman elämämme hyvästä osasta. Ajattelemme, että kun tietyt asia korjaantuisivat tai saavuttaisin määrättytasapaino,  niin siten olisi hyvä olla.

Nuorempana tuon onnen kuvitteli tulevan kovasti, yhä kovemmin työtä tekemällä. Joku ajattelee, että kun saisi parempaa palkkaa tai eläkettä niin sitten olisivat asiat kunnossa. Yhdelle menestyminen harrastuksissa merkitsee tällaisen kuvitellun onnen saavuttamista.

Useimmiten ajatellaan, että tie hyvään osaan kulkee omien ponnistelujen, ahkeruuden ja tietysti sitten myös hyvän onnen kautta.

Kaiken kaikkiaan eikö ole niin, että ihminen pyrkii saavuttamaan elämässään sellaisen tilan, että voisi todella tuntea, että nyt ovat asiat hyvin - nyt on hyvä olla. Mutta vain harva, jos kukaan tällä tiellä onnistuu täysin. Elämä ei mene suunnitelmiemme mukaan. Elämisen huoli varjostaa jokaista hetkeämme. Vanhana ne huolet ovat vain eri asioita kuin nuorempana. Olemmeko siis olosuhteiden orjia...onko elämän kylmä tosiasia, että onni pakenee meiltä?

Onnen tai elämässä menestymisen tavoittelussa ei sinänsä ole mitään väärää eikä tuomittavaa, sillä ihminen saa ja hänen tuleekin pyrkiä elämässään eteenpäin. Mutta liian usein tämä pyrkiminen saa vääristyneitä muotoja. Se alkaakin tuhota elämää. Elämästä tulee suoritus..yritämme hallita sitä..se vie voimamme...ja näin oikeasti elämä varsinaisesti jää elämättä. Sitä vain aina odotetaan..sitten kun...tämän kun teen niin sitten on aikaa..sitten nautin..sitten...tuleeko sitä hetkeä koskaan?

Hyvä elämä on sitä, että muistaa kiittää ja olla kiitollinen kaikesta Jumalan antamista lahjoista. Saatamme unohtaa kiittää sellaisista asioista, joita pidämme itsestään selvinä. Terveys on tärkeä Jumalan lahja, mutta sairaallakin on oikeus omaan paikkaansa yhteiskunnassa ja erityisesti Jumalan valtakunnassa.