Netin blogeja tutkiessa törmää ilmiöön, jossa monet kirjoittajat purkavat tuntojaan hyvin alatyylisesti. Netti mahdollistaa sen, että omia asioita voi käsitellä julkisesti henkilökohtaisen vihapuheen välityksellä. Tämä voi olla erityisesti monelle vanhemmalle hyvin hämmentävä kokemus.

Vihapuheella on yhteiskunnalliset juuret ja taustansa. Kun meidän nuoret, tai lähinnä Johanna tuli teini-ikään, niin suurimmaksi osaksi hän kuunteli normaaleja poikabändejä. Sitten kerran havahduin siihen, että hän oli hankkinut Eminemin CD:n. Eminem, alias Marshall Bruce Mathers III muutti yhdysvaltalaista nuorisokulttuuria. Hän oli ensimmäinen rap-artisti, joka oli valkoihoinen megatähti. Häntä ennen rap-musiikki oli afro-amerikkalaisten yksityisaluetta.

Kuunneltuani ensimmäisen kerran Eminemin sanoituksia kauhistuin, että tällaistako meidän ”pikku” tyttömme kuuntelee. Kerroin hänelle, että olin kuunnellut ja lukenut, mitä Eminem purki sanoituksissaan, että kyseinen artisti on henkisesti tasapainoton. Se oli täynnä henkilökohtaista vihapuhetta. Suuri osa vihasta purkautui hänen lähipiiriinsä ja hänen tuntemiinsa ihmisiin. Johanna myönsi, että sanoitukset ovat aika karkeita, eikä hän kieltänyt, ettei Eminem olisi ollut tasapainoton henkilö.

Eminemistä tuli 2000-luvun ilmiö ja ikoni USA:ssa ja vähitellen ympäri maailmaa. Ennen kuin aloin enempää tuomita tytärtäni hänen kuulemastaan musiikista, aloin analysoida, mistä tämä 2000-luvun yhteiskunnallinen ilmiö kasvoi. Tutustuin Eminemin henkilöhistoriaan ja katsoin elokuvan 8 Mile, jonka juoni liittyi Eminemin henkilöhistoriaan. Siinä elokuvan päähenkilö esitti itseään ja omaa kehitystään. Aloin ymmärtämään, miksi miljoonat USA:n nuoret samastuivat Eminemin esittämään vihapuheeseen ja pitivät häntä idolinaan. Rikkinäisten perheiden nuoret tunsivat elämässään epätoivoa ja olivat täynnä vihaa.

Eminemin henkilöstä alkoi paljastua muutakin kuin vain vihapuhe. Kuulin ja ymmärsin toisaalta hyvin sympaattisen ja herkän taiteilijasielun, joka puki sanoiksi miljoonien nuorten ahdistuksen. Äänitteillä kaikki kirosanat on pyyhitty pois, mutta kuulija kyllä kuulee, mitä hän oikeasti sanoo. Pidempään tutkittuani ja kuunneltuani oli helppo samaistua Eminemin vihanpurkauksiin.

Eminem kykeni sanoittamaan ahdistusta kanavoiden tunteet vihan kautta ulos itsestä. Eminemin henkilöhistorian takaa paljastui suunnaton määrä rikkinäisyyttä. Tiedän, mistä hän puhuu, kun itsekin tunnistan mitä on kokea sydämen rikkinäisyyttä. Raju tunnepuhe tuulettaa tunteita. 

Vihapuhe ei silti ole ratkaisu valheellisuuteen. Siinä on vaarana, että olipa tyylilaji mikä tahansa, menee kritiikissa lapsi pesuveden mukana. Rap-sanoitukset kyllä kanavoivat tunteet ulos itsestä, mutta lopulta se ei ole rakentava tapa ilmaista pettymyksen tunteita. Eminemin taitona on silti ollut se, että hän on osannut olla myös itseirooninen sekä samalla herkkä. Ihmiset ovat vaistonneet, että Eminem ei jauha tyhjää, vaan ne ovat totta. Tunteet ovat tosia. Ne eivät sinänsä ole hyviä tai pahoja. Tätä moralistien on vaikeaa ymmärtää.

Kirkossamme kuullaan paljon valitettavan paljon puheita, jotka voi kokea tyhjiksi. Tunne on kadonnut niistä. Virkamieskristillisyys ei pure kansaan. Meidän aikamme evl. kirkko tarvitsisi, jos ei nyt Eminemin tapaista rap-artistia, mutta henkilöä, joka sanoittaisi aikamme kirkon ongelmat. Sanoman pitäisi mennä luihin ja ytimiin, jotta kirkossa voisi todellinen uudistus käynnistyä. Henkilön pitäisi kuitenkin olla tasapainoinen ja syvästi tunteva ja kokeva taiteilija. Mutta se on jo toisen blogikirjoituksen aihe se.