Olen saanut kohdata paljon sotiemme veteraaneja sekä lottia, jotka palvelivat rintamalla. Heiltä olen oppinut paljon. Sotavuodet vaativat niin veteraaneilta kuin lotilta mutta myös kaikilta suomalaisilta tavatonta sitkeyttä ja valmiutta itsensä uhraamiseen. Tarvittiin uskoa siihen, että sota kerran päättyy, ja että vaivannäkö ei ole turha. Piti katsoa eteenpäin siihen, että vielä päästään rauhan ajan töihin maata rakentamaan.

Useimpien kansojen vaiheissa on sodan ja koettelemusten aikoja. Niitä me tällä hetkellä seuraamme uutisista, mutta samat koettelemukset olivat meidän maassamme omakohtaista todellisuutta. Sota ei voinut olla koskettamatta kaikkia, ja kaikkia tarvittiin.

Sodan aikana muistettiin, kuinka suuri voimanlähde silloin oli, että isänmaan asia koettiin yhteiseksi. Maan puolustamisessa ja sodan jälkien korjaamisessa tarvittiin miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, jokaista voimien ja taitojensa mukaan.

Mutta ei ainoastaan tämä yhteisyyden tunne ollut voimanlähde, vaan tarvittiin uskoa Jumalaan, jonka käsissä on kansojen vaiheet. Emme aina itse voi ymmärtää oman elämämme polkuja, emmekä kansamme historiassa voi ymmärtää kaiken tarkoitusta.

Jumalan tiet ovat korkeammalla ihmisten ajatuksia. Hän näkee sellaista, mitä me ihmiset emme näe. Hän katselee korkeammalta; näkee suuria kokonaisuuksia, aivan niin kuin maisema hahmottuu paremmin korkealta paikalta katsottuna.

Silloinkin, kun näyttää, että asiat menevät väärin ja epäoikeudenmukaisesti, voi historian saatossa nähdä, että totuus kuitenkin tulee voittamaan ja vääryys oikaistaan.

Evankeliumissa Jeesus puhui, kuinka tässä maailmassa usein toimitaan valtapyrkimysten ohjaamina, pyritään hallitsemaan toisia; sekä kansoja että pienemmässä mittakaavassa yksilöitä. Yleensä sitä pidetään suurena ja mahtavana, jolla on valtaa. Mutta tämän asetelman Jeesus asetti päälaelleen. Suurin on se, joka palvelee. Hän vieläpä sanoi olevansa itse palvelemisen esikuva.

Jeesus teki enemmän kuin mitä kukaan ihminen voi parhaalla tahdollaan ja alttiudellaan saada aikaan. Jeesus antoi henkensä meidän kaikkien puolesta, lunasti meidät vapaiksi synnistä, kuolemasta sekä pahan vallasta.

Samalla Jeesuksen esimerkki on kehotus ja kutsu nähdä lähimmäisen hätä ja vastata hänen tarpeisiinsa. Se on erityinen kristityn kutsumus, jota on tarkoitus toteuttaa niin sodan kuin rauhan aikoina. Olipa tilanne mikä tahansa; äärimmäinen kansallinen hätätila tai rauhallinen toiveikas aika, niin aina on niitä, jotka tarvitsevat toisten apua.

Aina tarvitaan myös niitä, jotka ottavat vastaan kutsun palvelijan tehtävään. Ihmisen hätä ja avun tarve vaativat vastaamista ja toimintaa. Tämä korostuu erityisesti silloin kun on kriisitilanne niin kuin sota. Mutta yhtä paljon lähimmäinen tarvitsee apuamme myös rauhan aikana.

Nykyinen ajan henki helposti ajaa meitä itsekeskeisyyteen; tyyliin ”jokainen huolehtikoon vain itsestään” ja itsensä toteuttaminen on korkein päämäärä.

Tähän asenteeseen Jeesus on antanut aivan päinvastaisen esikuvan. Suurin on se joka palvelee, joka ajattelee toisia ennemmin kuin itseään. Itsensä uhraaminen ei ole muodissa.