Hiljattain tuli TV:stä uusintana Klaus Härön ohjaama elokuva Äidistä parhain. Elokuva on historiallisluonteinen kuvaus pojasta, jotka toisen maailmansodan aikana lähetettiin Ruotsiin evakkoon. Siinä Eero poika joutuu kaksi kertaa eroamaan äidistään, ensiksi omasta äidistään Suomessa sitten kasvatusäidistään Ruotsissa.

Äidittömyys ja isättömyys on sellainen taakka lapselle, jota hän kantaa läpi elämänsä. Elokuvaa voidaan tarkastella ei vain historian tapahtumien kertauksena, vaan myös kertomuksena pienen pojan sisäisistä elämäntunnoista, joihin palataan vuosikymmenien jälkeen.

Omassa työssäni olen vasta viime vuosina herännyt sotalapsi-teemaan, vaikka aihe on kyllä ollut yleisesti tiedossa. Kun kuuntelee eri sukujen kertomuksia omien vanhempien sotalapsuus kokemuksista Ruotsissa. Olen hämmästellyt muutamaa asiaa. Miksi tämäkin asia on meille suomalaisille ollut jolllakin tapaa vaiettu trauma? Lisäksi miksi meille suomalaisille traumoista puhuminen on niin vaikeaa? Vielä myös lapsen kärsimys on aihe, jota ei juurikaan ole osattu yleisemmin käsitellä. Se on aihe, joka tulee myös itseäni lähelle.

Elokuva on hyvin voimakkaasti tunteita koskettava, hyvin todentuntuiseksi tehty kertomus pienestä, 9-vuotiaasta pojasta, joka joutui sopeutumaan kaksi kertaa hyvin suureen elämänmuutokseen; ensiksi lähtöön pakolaiseksi Ruotsiin ja sitten paluumuuttoon takaisin Suomeen.

Monille on hyvin tuttu asia se, että Ruotsi otti toisen ms. aikaan vastaan noin 70 000 lasta, jotka lähtivät kodeistaan ja elivät muutaman vuoden ajan Ruotsissa. Osa lapsista jäi sille tielle. He eivät palanneet koskaan takaisin kotimaahansa.

 

Itseäni tuossa elokuvassa puhutteli erityisesti se, kuinka vaikea sota oli vanhemmille. Sotatapahtumat vyöryivät ylitse, eikä ollut mahdollista käsitellä suuria menetyksiä sodan keskellä, kun ei tiennyt edes sodan loppua.

 

Elokuvassa valittu näkökulma painottui kuitenkin siihen, miten vaikea vanhempien oli kertoa sotaan liittyvistä asioista lapsille. Heille asiat pyrittiin kuvaamaan parhain päin, mutta elokuvan pieni poika ei ymmärtänyt tapahtumia; ei edes iäkkääksi tultuaan. Jäljellä oli kysymys: miksi minut lähetettiin pois kotoa.

Elokuvassa katsellaan tapahtumia nykyajasta käsin. Aikuinen, ikääntynyt poika haluaa keskustella vanhan äitinsä kanssa sota-ajoista. Vanha äiti ei vieläkään pysty puhumaan niistä vaiheista. Puhe herättää valtavaa kipua niin äidissä kuin pojassakin. Äiti kokee poikansa puheet syytöksinä. Poika kokee, ettei hän koskaan saanut kokea äidin turvaa, jota vaille hän jäi elämänsä vaikeimpina vuosina.

Nykyajan tieto siitä, miten tuolloin olisi pitänyt toimia on jälkiviisautta. Jälkeenpäin on turha sanoa, miten tuolloin olisi pitänyt toimia, koska tapahtumien keskellä ei voitu tietää, mikä lopulta oli hyväksi. Onneksi nykytutkimus vaikkapa Balkanin sodista on todistanut oikeaksi väitteen, jonka mukaan lasta ei saa erottaa vanhemmistaan edes vaikeimmissa olosuhteissa.

Elokuva antaa kuitenkin paljon pohjaa pohtia, mikä on anteeksiannon merkitys elämässä. Kun jälkeenpäin on tuntunut siltä, että on tehty pahoja virheitä, on vaikea päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitä merkitystä anteeksiantamisella olisi vaikeissa tunteissa ja hylätyksi tulemisen tunteissa.

Ehkäpä elokuvan opetus voisi olla siinä, että vaikeistakin, voimakasta kipua tuottavista asioista olisi hyvä pystyä puhumaan edes jonkun ihmisen kanssa. Aina asianosaiset eivät kykene selvittämään elämänkipuja. Siksi on hyvä, että yhteiskunnassa on ammattiauttajia, jotka voivat auttaa kulkemaan kipeän matkan uudelleen ja siten löytämään sovinnon kipeissä asioissa.