Itselleni on yksi tärkeimpiä kirjoja ollut Mika Waltarin Valtakunnan salaisuus -teos. Sitä kirjaa suosittelen jokaiselle luettavaksi. Huomenna on rukoussunnuntai. Tässä muutama ajatus siitä, mikä rukouksen merkitys tulisi olla meille jokaiselle.

Usein saatamme lähestyä Jumalaa vain itsekeskeisistä lähtökohdista. Olemme kuin lapsia, jotka luettelemme kaikki toivomuksemme, ja odotamme, että Jumala olisi kuin rikas setä, joka täyttää meidän lahjatoiveemme. On kysymys isommasta ku­vasta kuin vain toiveiden täyttymisestä. On kysymys Jumalan valtakunnan salai­suudesta. Mielestäni Mika Waltari on ymmärtänyt tämän ajatuksen kirkkaasti.

Se merkitsee prosessia, jota Mika Waltari kuvaa saman nimisessä teoksessaan Valtakunnan salaisuus. Siinä kaksi Rooman kansalaista kohtasivat Jeesuk­sen ja totesivat: ”Rukoilkaamme hänen tahtonsa tapahtumista ja hänen valtakun­tansa tuloa. Hän itse on totuus ja laupeus. Uskon sen riittävän meille, kun olemme omin silmin hänet nähneet.”

Rukous on mielestäni sitä, että viettää aikaa Jumalan seurassa. Rukouksessa tunnemme Jumalan läsnäolon ja hän lahjoittaa meille kaiken, mitä tarvitsemme.

Ru­kouksesta sanotaan myös, että se on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Rukous ei ole toimenpide tai suoritus, jossa vain selostamme Jumalalle, mitä sisimmässämme liikkuu. Rukous on sitä, että saan levätä Jumalan ja Vapahtajan läheisyydessä. Se on sitä, että saan vain olla ja tuntea Jumalan läheisyyttä. Se on tila, jossa otan vas­taan Jumalan siunauksen ja puhuttelun.

Usein saattaa tuntua siltä, että hyvä rukous vaatii erityistä keskittyneisyyttä. Hyvä toki on, jos siihen pystyy. Lutherkin valitteli ihmismielen liikkeitä ja sanoi, että on hyvä jos Isä meidän –rukouksen pystyy rukoilemaan ilman, että aja­tus kertaakaan harhailee muissa asioissa.

Rukouksen laita on hieman samoin kuin elämän yleensäkin. En voi hallita elämää puhumattakaan Jumalasta. Voin pyrkiä ikään kuin asettamaan vastaanottimen oikealle kanavalle, jotta kuulisin Ju­malan äänen ja jotta myös tuntisin puhuvani itse hänelle.

Evankeliumit kertovat usein opetuslapsista, kuinka he usein joutuivat hämilleen ja ihmettelivät Jeesuksen toimintaa ja puheita. He joutuivat usein tunnustamaan, että ymmärtävä niin vähän. Ja silloinkin kun he luulivat ymmärtäneensä, heidän käsi­tyksensä eivät olleetkaan totuus. Rukouksessa käy usein samalla tavalla. Ajatukset voivat olla suuntautuneet tietyllä tavalla. Rukouksessa Jumalan puhuttelu ja läsnä­olo merkitsevät sitä, että sydän avautuukin näkemään ja arvioimaan asioita uusista lähtökohdista.

Meistä ei koskaan tule tarpeeksi tietäviä, toivottavasti ei koskaan liian itsevarmoja­kaan. Jeesuksen opetuslapsetkin joutuivat kerta toisensa jälkeen tunnustamaan oman osaamattomuutensa. Mutta juuri se on hyvä lähtökohta rukoukselle.

Rukous­sunnuntain evankeliumeissa opetuslapset kipuilivat Jeesuksen poislähdön kanssa. Miten he tulisivat selviytymään, kun Jeesus ei enää ollutkaan heidän seurassaan? He kyselivät: ”Miten meidän tulee hoitaa uskoamme?” Jeesus antaa suuren vasta­uksen: ” Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille.” Rukouksessa on kaikki, mitä tarvitsemme.