Sairaus eristää

Tänä vuonna olen havahtunut entistä enemmän siihen, että sairastamisesta on yhteiskunnassamme tullut entistä enemmän yksityisasia. Siinä tulee vähän sellainen tunne, että sairaudesta ei saa puhua. Syyksi ilmaistaan se, että jokaisen on saatava sairastaa rauhassa. Siinä on ikään kuin kauniina ajatuksena se, että suojellaan sairasta henkilöä. Asian kääntöpuolena on se, että yhä useampi joutuu kohtaamaan yksin oman sairautensa. Korkeintaan hyväksytään se, että julkisuuden henkilöt voivat avoimesti kertoa sairastamisestaan.

Viime keväänä sairastuin itse. Sairastaessa katkeaa helposti kaikki normaalit yhteydenpidot toisiin ihmisiin, kun ei ole ihmisten ilmoilla. Läheisten hartioille tulee entistä isompi taakka, kun ei ole oikein ketään jakamassa sairauden taakkaa. Oman sairauteni keskellä mieleeni nousi psykiatrian professorin Kalle Achteen kirja Kun lääkäri sairastuu. Hän sairastui keväällä 1991 pahaan tautiin. Sydämen läpästä syöksyi verenkiertoon tuhoavia bakteereja. Osa niistä pesiytyi hänen selkärankaansa. Nikamat alkoivat märkiä ja luhistua.

Alkoi lamaannuttava kipu selässä. Edessä oli viikkojen antibioottikuuri ja särkylääkitys, lopulta yli 40 tablettia päivässä. Kun lääkäri sairastuu, ei ole ensi sijassa kuvaus Achtén infektiosairaudesta ja sen onnistuneesta hoidosta. Se on omakohtainen ja vilpitön kuvaus niistä tunteista, joita vaikean ruumiillisen sairauden kokemukset synnyttivät.

Kamppailun vaihtoehtoina olivat kuolema tai pysyvä vammautuminen. Vasta oma sairaus avasi hänen silmänsä näkemään, että ruumiillisen sairauden syynä voi olla elämänmuutos ja stressi. Potilaana maatessaan psykiatri koki omakohtaisesti, miten tunneperäiset tekijät vaikuttavat sellaisenkin sairauden kuten infektion kulkuun.

Vahvasta elämänhalustaan huolimatta Achtéllakin oli masennuksen hetkensä. Itkut säästyivät öihin. "Koskaan ennen en ollut aamuisin toivonut, että kumpa olisi jo ilta. Kun tuli ilta toivoin, ettei tulisi aamua." Psykiatrina hän joutui henkilökohtaisesti käymään kuilun partaalla. Hänen työnsä kautta hänelle oli tullut tutuksi meidän suomalaisten tyypillisimmät ongelmat ja vaivat.

Suomalainen psyyke

Vuonna 1998 Kalle Achté kuvaa Helsingin Sanomien artikkelissaan, kuinka moni suomalainen joutuu kuilun partaalle. Syynä ovat psyykkiset tapahtumat. Kirjoituksessa Achte käsittelee "suomalaisten kansallisia erityispiirteitä". Sellaisia kirjoituksessa ovat: sosiaaliset pelot, vieraantuminen, kateus, syyllisyyden ja häpeän tunteet, estymät, alkoholismi, lasten fyysinen kurittaminen, heikko itsetunto, kyräily, murjottaminen, elämäntahdon heikkous, itsetuho, ahdistus, umpikuja, ristiriidat, herkkä haavoittuvuus, aggressiivisuus, depressio, tulevaisuuden uskon puute sekä henkinen pahoinvointi.

Lääkärin työssä tulee näkyviin elämän synkät puolet. Nämä ovat juuri niitä tekijöitä, jotka eristävät meidät toinen toisistamme. Eikä se ole mikään ihme. Luonnostamme me pyrimme pois kaikista elämän nurjista puolista. Samalla käännämme selkämme sairastavalle ihmiselle. Jokainen on viime kädessä yksin oman sairautensa kanssa.

Vanhassa testamentissa ja erityisesti psalmien kirjassa on usein hyvin jyrkkiä ja kielteisiä ilmaisuja, kuten ”kuoleman paulat piirittävät” psalmien kirjoittajan. Näitten kohtien yli tekee mieli hypätä yli. Ei ole mieluisaa lukea psyykkisen kuorman tuomasta taakasta. Asiat näyttävät synkiltä. Katkeruus valtaa mielen. Kristittyinä saatamme syyllistyä siihen, ettei sellaisten tunteiden ilmaisu ole sopivaa tai kristillistä. Ja kuitenkin sairastaessa, jos milloin katkeruus myrkyttää herkästi sisimmän.

Onko sitten lupa ilmaista katkeruutta, kun siltä tuntuu? Katkeruutta ei pääse pakoon kieltämällä sen olemassaolo. Silloin tarvitaan ihmisiä, jotka kantavat yhdessä kuormaa. Meidän aikanamme tehdään se tulkinta, että siinä on paikka ammattiauttajille. Sairaus lokeroidaan lääketieteen ongelmaksi. Samalla torjumme osan ihmisyydestä. On helpompaa tavata vain terveitä ja hyvinvoivia ihmisiä. Tavataan sitten, kun olet terve. Sairas itsekin omaksuu tämän, hänelle piilotajuisesti syötetyn näkemyksen. Tähän ajatukseen sisältyy samalla vakava itsepetos. Entä kun vakava sairaus iskee itseen? Sitten nautitaankin omaa myrkkyä.

Sairaan ihmisen kohtaamisessa on se vaikeus, että se muistuttaa meitä jokaista aina omasta haavoittuvuudestamme. Sitä puolta ei ole mukavaa itsessä kohdata. Valitusvirsissä (Val. 1) on kohta, jossa surkutellaan Jerusalemin kohtaloa. Surkeuden kohtaaminen on sydämen vuodattamista Jumalan edessä. Jokainen meistä saattaa joutua kohtaamaan tunnetilan, jossa syyllisyys ja häpeä valtaavat mielen. Silloin on aika purkaa tuntonsa Jumalalle!

Raskaasti on Jerusalem rikkonut,

kaikki surkuttelevat hänen kohtaloaan.

Kaikki, jotka ennen kunnioittivat häntä, nyt halveksivat,

kun näkevät hänet alastomana.

Itsekin hän huokaa

ja kääntää kasvonsa pois.

Saasta tahrii hänen hameensa liepeet.

”kuinka näin saattoikaan käydä!”

Syvälle, syvälle hän on vajonnut.

Kukaan ei lohduta häntä.

”Herra, katso minun kurjuuttani!

Katso, kuinka vihollinen ylvästelee!”

 

”Voimani hän mursi.

Hän jätti minut orjuuteen,

en voi nousta.”

Jerusalem, Jerusalem,

käänny Herran, Jumalasi puoleen.