Puhe Mikkelin päivänä

Mikkelin-päivästä tulee aina mieleeni tapahtuma, josta nyt on kulunut 17 vuotta. Eräänä syyskuisena yönä vuonna 1994 Itämerellä upposi matkustajalaiva Estonia meren syvyyteen. Tämä onnettomuus ajoittui juuri Mikkelin-päivän paikkeille. Pian tuon ta­pahtuman jälkeen kyseltiin ihan julkisuudessakin: "Missä olit Jumala, kun Estonia upposi? Missä olivat enkelit?

Usein käy niin, että Jumala tulee mieleen silloin, kun jotakin vakavaa on tapahtunut. Tämän Mikkelin-päivän sanoma pistää meitä kyselemään tunnemmeko Jumalan varjeluksen silloinkin, kun mitään vakavaa ei ole vielä tapahtunut? Ajatus enkelien olemassaolosta herättää turvalli­suutta.

Raamatun aikana erityisesti juutalaiset pitivät yhtenä pelottavimpana asiana mereen uppoamista ja hukkumista. Osittain tämä johtui myös siitä, etteivät juutalaiset olleet merenkulkukansaa. Toisaalta myös meri edusti syvyyttä ja pimeyttä, minkä vuoksi isolle merelle ei mielellään monikaan matkustanut. Varmaan sen vuoksi myös Jeesus käyttää vertauspuheessaan mereen upottamista rangaistuksen paikkana.

Muistelen aikaa, kun omat lapse­ni ennen kouluikää halusivat kahdestaan lähteä kävellen kave­rinsa luo. Heillä oli kuljettavana toista kilometriä Rinne­kadul­ta Nurmikadulle, ja ylitettävänä kolme vilkasta katua. En­sin vastustelin heidän hankettaan, mutta sitten tulin ajatel­leeksi, että enhän minä tai kukaan muu aikuinen pysty jatkuvasti olemaan heidän suojelusenkelinä, enkä seuraamaan heidän jokaista askel­taan.

Kun lapsi kasvaa, hän lähtee kodin ja pihan piiristä yhä laajem­malle. Neuvot ja varoitukset ovat tietysti paikallaan, mutta emme voi turvata lastemme elämää viimeisen päälle. Maail­mamme on täynnä vaaroja, mutta niiden keskelle on juuri tuotu Mikkelin-päivän sanoma; sanoma enkeleistä, lapsen uskosta, lapsen kaltai­sesta luottamuksesta.

Kuvamme enkeleitä on paljolti muotoutunut taiteen kautta. Kris­tillisessä taiteessa enkelit kuvataan milloin pieninä lap­sienke­leinä, milloin suurina ja voimakkaina taivaan sotureina. Joskus heidät kuvataan kirkkaiksi valoisiksi olennoiksi, joiden näkemi­nen varmasti pelästyttäisi; joskus taas he ovat pieniä kihara­tukkaisia lapsosia pilven reunalla.

Harva on omin silmin nähnyt enkeleitä. Sitä useampi on kyllä kokenut, että joskus enkeli on selvästi varoittanut vaa­rasta. Tai joskus kun huoli ja ahdistus on selvästi väisty­nyt, sitä ei voi selittää muutoin kuin että enkeli kosketti. Erilai­sia kokemuksia enkeleistä on koottu aivan kirjaksikin. Mutta vaikka ei olisikaan mitään omaa kokemusta, voimme Raamatun kautta tietää enkeleiden tehtävästä ja toiminnasta kai­ken oleel­lisen.

Sana "enkeli" tulee kreikan sanasta "angelos", sanansaattaja. He ovat taivaallisia henkiolentoja, jotka ovat ihmisiä varten. Hebr. 1:14 "Eivätkö enkelit ole palvelevia henkiä? Heidät lähe­tetään palvelemaan niitä, jotka saavat osakseen autuuden." Enkelien palvelutehtävästä  palvelutehtävästä on lukuisia esimerkkejä sekä  ­VT:ssä että UT:ssa.

Jaakobista kertoo myös yksi Mikkelin-päivän teksti. Jumala roh­kaisi pakomatkalla olevaa Jaakobia unen kautta, jossa enkelit nousivat ylös ja alas kuin portaita. Joutuipa  Jaakob kerran myös painimaan enkelin kanssa. Se merkitsi hänelle taistelua siitä, voittaako Jumalan tahto vai hänen oma itsekäs tahtonsa.

Enkelit myös kiirehtivät Lootia pakenemaan tuhoutuvasta Sodo­man kaupungista. he ihan kädestä pitäen veivät hänet pois ja kielsi­vät katsomasta taakse. UT:n puolella enkelit esiintyvät usein erityisen ratkaisevis­sa tilanteissa. Silloin Jumalalla on tärkeä viesti kerrottavana, niinkuin Jeesuksen syntymä Marialle. Tutussa jouluevankeliumissa kuvataan enkelit suurena joukkona, taivaan sotajoukkona, ylistä­mässä Jumalaa. Pelastushistorian kannalta kaikkein tärkein enke­lin tehtävä oli pääsiäisaamuna, kun hän vieritti kiven Jeesuk­sen haudan suulta.

Jeesus itse puhui enkeleistä harvoin, mutta hän opetti niiden olevan todellisuutta. Päivän evankeliumissa hän puhuu lasten enkeleistä, jotka näkevät aina taivaallisen isän kasvot. Samoin hän vakavasti varoittaa horjuttamasta pieniä pois vilpittömästä uskosta. Vastoin tuon ajan juutalaisuuden käsityksiä, Jeesus ei pitänyt enkeleitä välittäjinä, jotka veisivät rukouksia Jumalal­le. Jumalaa saa lähestyä suoraan. Se on sitä oikeaa lapsenkaltai­suutta, oikeaa luottamusta. Se ei ole lapsellisuutta tai kypsy­mättömyyttä, vaan vahvaa luottamusta siihen, että on myös näky­mätön todellisuus, suurempi kuin minä itse ja suhteellisen pieni maailmamme.

Ehkä puhe enkeleistä ja lapsenkaltaisuudesta ei kaikkien mielestä sovellu aikuisen uskoon, mutta eiköhän jokai­nen joskus koe omaa pienuuttaan ja voimattomuuttaan. Silloin olisi oppimista lapsen luottamuksesta, joka on yleensä vahva, ennen kuin elämän kolhut pääsevät sitä horjuttamaan.

Meille aikuisina on uskottu suuri tehtävä vahvistaa tätä lap­sen perusluottamusta, niin että hän kokisi olevansa turvattu elämän myrskyissä. Me voimme rukoilla enkeleitä omille lapsille, las­tenlapsille, sukulaisten ja ystävien lapsille ja kertoakin heil­le, että tällaisia auttajia Taivaan Isä meille lähettää.

Kun me tällaista lapsille kerromme, on hyvä muistaa, että yhtä hyvin me aikuiset saamme pyytää omia enkeleitä. Käyhän jo Raama­tun lehdiltä ilmi, että he ovat läsnä ihmiselämän kaikissa vai­heissa. He seuraavat ilon ja voiton hetkiä, ovat läsnä hädässä ja ahdingossa, ja voivat hyvin ratkaisevasti puuttua tapahtumien kulkuun. Jumalamme on kiinnostunut meistä, eikä hänelle ole yh­dentekevää, miten me elämäntietämme kuljemme. Ei hän jätä meitä yksin vaarojen keskelle, vaan lähettää enkeleitä turvaksemme.

Enkelin läsnäolo ei merkitse, että välttyisimme vastoinkäymisil­tä ja vahingoilta, vaan että silloinkin saisimme kokea rauhaa ja turvallisuutta; tietoisuutta siitä että kaikella on tarkoitus. Enkeli on läsnä myös silloin kun elämän kirjaan kirjoitetut päi­vämme ovat lopussa. Virressä 136 puhutaan tästä sa­noilla:

Näin olet lapsiasi ennenkin varjellut

ja pahan tulinuolet pois heistä torjunut.

Myös tänään turvakseni suo joukko enkelten,

varjelus matkalleni keskellä vaarojen.