Mitä kuuluu hyvinvointiin

Jeesus opettaa turhasta murehtimisesta. Elämässä joutuu monesti nopeasti reagoimaan, tarttumaan kiireellisiin tehtäviin. Asiat yleensä järjestyvät, kun malttaa mielensä. Hoidetaan ne asiat, joille jotain voi tehdä ja odotellaan rauhassa ongelmien seestymistä, jutellaan ja mietitään yhdessä.

”Sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista”, Jeesus toteaa. Nykyajan elämänmeno tavoitteineen, haasteineen ja velvoitteineen on täynnä liikettä, menoa ja muutosta. On ehdittävä, otettava kantaa ja oltava aktiivinen. On näytettävä itselleen ja muille. On edettävä nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin. On uudistuttava. On lyötävä entiset ennätykset ja tähysteltävä eteenpäin.

Eikö siis ole aivan luonnollista, että tällaisten vaatimusten keskellä hitaampikin hätiköi? Eikö ole aivan terve vastareaktio, jos tuntee hätää ja huolta – silkkaa ihmetystäkin – omasta ja läheistensä jaksamisesta? Ja eikö toisaalta vastuulliseen elämäntapaan ja toisten hoivaamiseen kuulu aina lähimmäisen hyvinvoinnista huolehtimista?

Jeesus varoitti huolehtimasta ja hätäilemästä turhia.  Jeesus ei aliarvioinut Martan vaivannäköä eikä vieraanvaraisuutta. Hän ei myöskään ylenkatsonut kotitöitä tai arjen askareita. Vapahtaja kutsui ihmistä asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen. 

Työt ja tehtävät olivat aina vaatimassa veronsa ja voimavaransa, mutta Jeesus opetuksineen ja armonvakuutuksineen ei aina olisi näin konkreettisesti läsnä, kotoisasti vieraisilla. Työn ja velvoitteiden täyttämään elämään hän oli nyt tuomassa hyvän ja rauhoittavan sanan, lohdutuksen ja lupauksen.

Siksi kaikki hosuminen Jumalan edessä on turhaa. Ei ole suorituspaineita ja näyttämisen pakkoa. Hän ei rakasta ihmistä tekojen tai ansioiden nojalla vaan rakkautensa tähden.  ”Sinä, Herra, olet hyvä, sinä annat anteeksi, runsain mitoin sinä jaat armoasi kaikille, jotka sinua avuksi huutavat.” (Ps 86:5)

Raamattu kertoo Mariasta, josta Jeesus sanoo:"Maria on valinnut hyvän osan". Voimme tänään kysyä: Olenko minä valinnut hyvän osan. Vai valitsenko minä ensinkään vai elämän lainalaisuudetko osani valinnan tekevät?

Meillä jokaisella on mielessämme tietty kuvitelma oman elämämme hyvästä osasta. Ajattelemme, että kun määrätyt asia korjaantuisivat, tai saavuttaisin jotakin suurta, niin siten olisi hyvä olla. Nuorempana onnen kuvitteli tulevan kovasti työtä tekemällä. Joku ajattelee, että kun saisi parempaa palkkaa tai eläkettä niin sitten olisivat asiat kunnossa. Jollekin menestyminen harrastuksissa saattaa merkitä haaveiltavan onnen saavuttamista.

Kaiken kaikkiaan eikö ole niin, että ihminen pyrkii saavuttamaan elämässään sellaisen tilan, että voisi todella tuntea asioiden olevan hyvin. Mutta vain harva, jos kukaan tällä tiellä onnistuu. Elämä ei mene suunnitelmiemme mukaan. Elämisen huoli varjostaa jokaista hetkeämme. Vanhana ne huolet ovat vain eriä kuin nuorempana. Olemmeko siis olosuhteiden orjia? Onko elämän kylmä tosiasia, että onni pakenee meiltä?

Onnen tai elämässä menestymisen tavoittelussa ei sinänsä ole mitään väärää eikä tuomittavaa, sillä tottakai ihminen saa ja hänen tuleekin pyrkiä elämässään eteenpäin. Mutta liian usein tämä pyrkiminen saa vääristyneitä muotoja. Se alkaakin tuhota elämää. Elämästä tulee suoritus. Yritämme hallita sitä. Se vie voimamme ja näin oikeasti elämä jää elämättä.

Useimmiten ajatellaan, että tie hyvään osaan kulkee omien ponnistelujen, ahkeruuden ja tietysti sitten myös hyvän onnen kautta. Hyvä elämä on myös sitä, että muistaa kiittää ja olla kiitollinen kaikesta Jumalan antamista lahjoista. Saatamme unohtaa kiittää sellaisista asioista, joita pidämme itsestään selvinä.