Vietän viikonloppua Helsingissä. Äitini täytti eilen 80 vuotta. Vietimme hänen syntymäpäiviään pienimuotoisesti. Äiti asuu taiteilijakoti Lallukassa, Helsingin Etu-Töölössä. On ollut mieluisaa käydä Helsingissä, jossa olen viettänyt nuoruuteni. Tunnen tämän kaupungin rakennukset ja luonnon. Tuntuu, että nuoruuden kiintymyssuhteet säilyvät sisimmässä Kajaanin etäisyydestä huolimatta.

Nuorena kävin usein pallokentän laidalla katsomassa II divisioonan otteluita. Luokkatoverini Pekka Paasonen pelasi aikanaan jalkapalloa ja seurasin erityisesti hänen pelisuorituksiaan. Pekka istui koulussa takanani ja meillä oli eräänlainen yya-sopimus. Pyrin auttamaan häntä määrätyissä aineissa ja keskustelimme myös urheilusta paljon. Hän kertoi paljon minulle pelimatkoistaan.

Pysyvä kiintymykseni aihe on urheilutapahtumissa, joita Helsingissä on runsaasti. Eilen kävin setäni Pekka Miettisen kanssa pallokentän laidalla, Sonera Stadionilla katsomassa jalkapallo-ottelua. Suomen Cupin loppuottelu pelattiin syksyisissä olosuhteissa. Onneksi ei satanut, mutta istuessa meinasi tulla kylmä. Stadionilla oli hyvä tunnelma. Kuopiolaisten kannattajia stadionilla oli runsaasti, setäni mukaan lukien.

Me seurasimme setäni kanssa erityisesti vaihdossa mukaan tulleen pikkuserkkuni (isoäitini veljen tyttären pojan) Jari Litmasen suorituksia. Yleisö otti tämän jalkapallosankarin vastaan juhlallisesti seisten. Ja niinhän siinä kävi, että Jari teki hyvin taidokkaan maalin, joka pohjusti HJK:n mestaruuden. On ollut sykähdyttävää seurata sukulaispojan uraa. Se on ura, jota arvostetaan suomalaisissa palloilupiireissä aika huimalla tavalla.

Palloilua voi seurata hyvin monella eri tavalla. Siihen voi suhtautua eläytyen, kuin itse olisi mukana pelaamassa. Pelaajien suorituksiin asennoidutaan yleensä tunteella, mikä antaa myös suomalaiselle miehelle tavan ilmaista itseään. Usein tunteet purkautuvat erotuomareihin, joiden suorituksiin ollaan tyytymättömiä. Mutta suurin osa tulee seuraamaan kannattamansa joukkueen taistelua. Omilta odotetaan hyviä pelisuorituksia. Suomessa on otettu oppia ulkomailta, jossa kannustuskuorot luovat hienosti tunnelmaa katsomoon.

Pallokentän laidalla

Muistan, kuinka nuoresta pitäen minuun teki hyvin syvän vaikutelman Uuno Kailaksen runo: Pallokentällä. Katkelma tuosta runosta kertoo jotakin ulkopuolisuuden tunteesta.

Näin: pallokentän laitaan

eräs rampa poikanen oli seisahtunut alle sen suuren lehmuksen.

Hän seisoi nurmikolla, nojas kainalosauvoihin;

pelin tiimellystä katsoi hän silmin kuumeisin.


ja hieman myöhemmin:

Rajaviivan takaa milloin joku rohkeni juosta pois,

oli niin kuin lehmuksen alta eräs myöskin juossut olis –

kuin jättänyt ramman ruumiin olis sielu poikasen

ja syöksynyt kilpasille kera toisten, riemuiten.

Hän askelen astui – mutta kuin unesta havahtain näki itsensä…

Oikea jalka oli kuihtunut tynkä vain.

Lopussa runossa kerrotaan pojan pakahtuneesta tunteesta, kun sielu olisi tahtonut olla mukana, mutta hän vain joutui katsomaan toisten toimintaa ulkopuolelta. Hän jäi ulkopuoliseksi tarkkailijaksi toisten peli-iloon, eikä voinut osallistua siihen. Ulkopuolisuuden tunne on yksi nykyajan kipeimpiä elämäntuntoja. Syyt ulkopuolisuuteen voivat olla joko ulkoisia tai sisäisiä.  

Päivän evankeliumikertomuksessa Jeesus tuli Jerusalemiin. Siellä hän, Betesdan, eli ”Laupeuden talon” lammikolla kohtasi liikuntarajoitteisen miehen. Tästä miehestä sanotaan, että hän oli sairastanut 38 vuotta. Miehen sairaudesta meillä ei ole tarkempaa tietoa. Joka tapauksessa hän oli yksinäinen mies, sillä kertomansa mukaan hänellä ei ollut ketään, joka olisi häntä auttanut. Hän oli oman aikansa syrjäytynyt, tai ehkäpä pikemminkin syrjitty lähimmäinen.

Ehkäpä pitkään sairastanut mies oli jo tyytynyt osaansa. Hän oli menettänyt oma-aloitteisuutensa, varmasti lukemattomien yritysten ja pettymysten jälkeen. Ihminen lakkaa yrittämästä, jos hän ei saa riittävästi tukea. Ehkäpä hän oli oppinut selviytymään kerjäämisen ja pienten armopalojen avulla. Enempää hän ei enää osannut eikä voinut odottaa. Sitä yllättävämmältä on voinut tuntua, kun tuntematon mies tulee ja kysyy, tahtooko tämä kenties tulla terveeksi.

Me ihmiset totumme niin monenlaisiin asioihin. Valitettavasti totumme myös epäkohtiin ja tulemme niille sokeiksi, tai väsymme vaatimasta muutosta. Sairaus saattaa johtaa tilanteen muuttumattomuuteen. Ihminen vieraantuu tavallisesta elämästä. Ei ole voimaa palata takaisin vanhaan elämäntilanteeseen, jota sairaus ratkaisevasti rajoittaa. Tämän lisäksi ovat vielä ympäristön paineet, jossa sairastava ihminen koetaan jollakin tapaa pelottavana. Miten häntä tulisi lähestyä? Mitä hänen kanssaan pitäisi keskustella?

Ei ole yhdentekevää se, kuinka sairastava tai vammautunut ihminen kokee oman elämäntilanteensa. Nykyaikana on ymmärretty, että myös sairastuneen tai vammautuneen ihmisen omaiset tarvitsevat apua ja tukea. Läheisillä ihmisillä on ratkaiseva osuus siinä, kuinka sairastava ihminen kokee oman elämäntaakkansa. Tämän lisäksi tarvitaan myös asennekasvatusta jo pienestä pitäen, jossa niin omat kuin lähimmäisten sairaudet opitaan kohtaamaan ja ymmärtämään ilman syrjiviä asenteita.

Sairastaminen voi riistää elämänilon niin sairaalta kuin hänen läheisiltäänkin. Toisaalta on myös osattava tunnustaa elämän realiteetit. Ikä painaa meitä jokaista. Niin kauan kuin voimme tulla toimeen terveytemme puolesta olemme onnellisia. Sairaanakin tarvitsemme elämäniloa. Kun Teemu Selänne puhui kerran sairaista lapsista, hän totesi, että sairaatkin lapset tarvitsevat elämäniloa. Ymmärrän tämän ajatuksen hyvin. Jokainen meistä haluaa olla onnellinen, niissä puitteissa, mitä meille on suotu. Elämäniloa voimme ammentaa kukin niistä lähteistä, jotka luovat meille merkitystä ja sisältöä elämään.