Muistan, kuinka nuorena luin Helsingin Sanomista, kuinka itselleni tuttujen pappien nimet olivat päässeet lehteen. Ajatella, kun pääsee papiksi, niin saa nimensäkin lehteen! Samalla muistelen ihastelleeni, että taitavat nuo papit olla aika tavalla julkisuuden henkilöitä. Kuuluin tuolloin, 1970- ja 80-luvuilla Helsingin Meilahden seurakuntaan. Mutta vaikka kirkko tiedottikin messuista, niin silti harvoin kirkko tuli täyteen. Eivät auttaneet nimien julkisuus seurakunnan työtä paljoakaan.

Ennen vanhaan papit olivat julkisuuden henkilöitä. Varsinkin maaseudulla seurakuntaväki tunsi pappinsa. Pappi oli aikansa julkisuuden henkilö.  Papin edesottamukset tiedettiin tarkkaan seurakuntalaisten keskuudessa. Samalla myös pappi kiersi seurakuntaa ja tutustui vähitellen hyvin laajasti omaan väkeensä.

Vähän samaa ehdin kokea Vuolijoella, kun olin siellä kirkkoherran sijaisena, lähemmäksi kolme vuotta. Jo siinä ajassa ehti moni suku ja talo tulla tutuksi. Eri tilaisuuksissa tuli samaan sukuun kuuluneita seurakuntalaisia vastaan. Ajattelin tuolloin, että aika tavalla vahvuus papin työn kannalta oli se, että ihmiset tulivat tutuksi.

Itse en hahmottanut siinä ongelmaa, että moni ihminen tunsi minut tai vähintäänkin tiesi minut. Sen sijaan olen kuullut, että moni nuorempi pappi on ennen työhön tuloaan saattanut ahdistua siitä ajatuksesta, että pappia ja hänen toimiaan seurataan tarkkaan. Monelle on syntynyt kokemus siitä, että pappi ei voi olla lainkaan yksityishenkilö, kun aina joutuu olemaan esillä ja toisten arvioitavana.

Kerran varsinainen viran haltija, kirkkoherra Markku Simula oli käymässä Vuolijoella. Hän kertoi tuolloin, että kun hän ehti olla samassa seurakunnassa niin pitkään, niin työ alkoi vähitellen käydä raskaaksi. Raskainta oli Markulle ollut se, että hän joutui kerta toisensa jälkeen saattamaan ystäviään hautaan. En ollut itse tullut ajatelleeksi tuota näkökulmaa. Moni seurakuntalainen oli tullut tutuksi ja rakkaaksi parin vuosikymmenen aikana. Kiintymys ihmisiin tuntui myös henkilökohtaisena menetyksenä.

Kajaani on minusta sen verran iso kaupunki, että ihmiset ehtivät pian unohtaa pappinsa, vaikka olisivatkin hänen kanssaan tekemisissä. Nykyisessä kaupunkikulttuurissa on sellainen armollisuus, että sitten ehkä säästyy myös kritiikiltä, jota pienemmässä seurakunnassa voisi joutua kohtaamaan. Toisaalta, jos ihmiset kokevat pappinsa myönteisesti, he kyllä muistavat hänet ja muistelevat vielä pitkänkin ajan jälkeen, vaikka pappi itse olisi unohtanut, ketä kaikkia on tavannut vaikkapa 15 vuotta aiemmin!

Viime sunnuntaina oli Kajaanin kirkossa työntekijöitten tehtävään siunaus. Keskusseurakuntakodin eteisessä tapasin yhden tehtävään siunatun vanhemmat. Toinen heistä muisteli suurella arvostuksella, kuinka omat appivanhempani Tapio ja Pirkko olivat olleet hänen opettajinaan aikanaan Lyseossa. Tuo viesti tuntui minusta hyvin lämpimältä ja koskettavalta.

Tuntui hyvältä kuulla, että opettajia muisteltiin hyvällä vielä vuosikymmenienkin perästä. Tätä samaa olen kokenut usein Kajaanissa. Opettajat ovat jättäneet syvät jäljet lukuisiin kajaanilaisiin. Minutkin mielletään osaksi vaimoni opettajaperhettä. Omat opettajat ovat olleet tärkeitä henkilöitä, koska heillä oli niin paljon annettavaa tärkeinä nuoruusvuosina.

Ehkä jotakin samaa toivoisin itse omasta työstäni. Jospa joku muistelisi minua ja vaimoani vielä vuosikymmenienkin takaa. Mutta se taitaa olla toiveajattelua näinä nykypäivinä. Pappi ei välttämättä jätä kovin syvää jälkeä seurakuntaansa kuten ennen vanhaan. Mutta toisaalta, tärkeintä ei ole se, että on julkisuudessa ja esillä. Tärkeintä on se, että olisi jotakin pysyvää jaettavaa ja sanottavaa, joka voisi tallentua seurakuntalaisten sisimpään. Herran armo pysyy iankaikkisesti!