Saarnan opettajanani oli teologisessa tiedekunnassa Juhani Forsberg. Hän on ollut arvostettu Luther-tutkija sekä pidetty saarnataidon opettaja. Kurssillani oli samaan aikaan opiskelijana nykyinen Helsingin kaupungin sosiaalitoimen johtaja Paavo Voutilainen. Paavo sanoi, että kun pitää Forsbergin tunnilla saarnan tai antaa muun puhenäytteen, niin tärkeintä on muistaa ristinteologia. Sillä kuulemma saattoi varmistaa hyvän arvosanan. Teologisesti saarnan piti olla painava ja liittyä Lutherin viitoittamaan ristinteologiaan.

Juhani Forsberg oli hyvin miellyttävä ohjaaja. Muistelen joskus kuunnelleeni opiskelijatoverin puhetta, joka oli tarkoitettu konfirmaatioon. Puheessa keskityttiin elämän merkkipaaluihin. Mielestäni puhe oli onnistunut. Mutta Forsberg sanoikin hieman kitkeränä: ”Kun on näitä puheita kuullut riittävän kauan, niin tuntuu, että samat ajatukset tulevat niissä esiin kerta toisensa jälkeen.” Puhe ei osunut eikä uponnut Juusoon!

Forsbergin opetus asiassa oli se, että seurakunnassa ei kannata saarnata fraaseilla eikä kliseillä. Vaikka on omasta mielestään kuullut toisen pitämänä hyvän puheen, tulee käydä läpi, onko puheen sisältö itsestään selvää. Niin helposti papit toistavat samoja totuuksia, jotka on pureskeltu jo moneen kertaan. Saarnan omakohtaisuus välittyy parhaiten silloin, kun se on puhujalleen haastava. Saarna välittyy kuulijalle, jos saarnaaja on itse kamppaillut tekstin äärellä sekä Jumalan edessä.

Papin koulu oli itselleni hienoa ja muistorikasta aikaa! Ainakin käytännön harjoitukset jäivät erityisesti mieleeni. Niistä ammensin paljon oppia. Kun kerran Juhani Forsberg oli vapaalla, häntä tuuraamaan oli kutsuttu eräs Wille Riekkinen–niminen teologi. Itselläni oli vuorossa hautaansiunauspuhe. Muistan vieläkin tuon tehtävän asettelun. Kyseessä oli keski-ikäinen liikemies, joka oli äkillisesti kuollut. Suremaan jäi miehen perhe, joka oli menettänyt hyvän puolison ja isän.

Otin puheen raamatuntekstiksi Psalmin 137 alun: ” Baabelin virtain vierillä - siellä me istuimme ja itkimme, kun Siionia muistelimme.” Käsittelin surun tunnetta, joka tulee kyselemättä elämäämme. Puhuin yhteisen surun merkityksestä ja yhteisen surutyön tärkeydestä. Puhuin myös siitä, että tärkeintä ei ole se, mitä me ihmisinä saamme elämässä aikaan, vaan se, mitä me olemme toinen toisellemme.

Willen palaute oli mieliinpainuva. Hän totesi minulle, että minulla on persoonassa karisma, josta välittyy lämpöä ja osanottoa. Sitä ei voi teeskennellä. Olen aina muistellut Wille-piispan antaman palautteen ja kerran sanoin tämän hänelle itselleen. Wille antama palaute on ollut suurena rohkaisuna itselleni papin kutsumuksessa. Kun palaute on suora ja välitön sekä sen antaa henkilö, jolla on arviointikykyä, opettaja voi suuresti vaikuttaa oppilaittensa elämään.

Olen usein ihmetellyt, miksi joku tapahtuma tai joku puhe on jäänyt itselleni syvästi mieleen. Tuntuu, että omaan sisimpään tallentuvat sellaiset kokemukset, jotka kyseisellä hetkellä tuntuvat merkittäviltä. Sitten voi myöhemminkin muistella ihmisten sanomisia ja löytää niistä rohkaisua elämän eri vaiheissa. Samalla kun näin kirjoitan, pohdin, että en kai ole kiitoksen kipeä?

Ainakin sellaisen johtopäätöksen olen tehnyt, että jos joltakin saa kriittistä palautetta, niin se menee paljon paremmin itselleni läpi, jos puhuja muistaa sanoa jokun positiivisen asian. Palautteen antaminen tai saaminen ei ole niitä helpoimpia asioita meille suomalaisille. Kuitenkin vain vuorovaikutuksesta opimme toinen toisiltamme. Suora, henkilökohtainen ja rehellinen palaute voi antaa suutaa toisen elämään vuosikymmeniksi. Aidon palautteen kyllä vaistoaa oikeaksi, jos uskaltaa ottaa sen vastaan.