Kävin eilen katsomassa Lauri poikani kanssa täällä Oulussa juuri Oscar palkitun elokuvan Hugo. Elokuva oli maineensa veroinen. Se teki minuun syvän vaikutuksen, koska osasin samastua kertomukseen. Kuvauksellisesti elokuva on hienoin 3D -toteutus, minkä olen nähnyt. Kertomus, joka piti katsojan mielenkiintoa yllä, oli vieläkin hienompaa. Martin Scorsesen ohjaama elokuva seuraa väljästi ranskalaisen elokuvan tekijän, Georges Mélièsin henkilöhistoriaa. Häntä katsotaan pienen Hugo -nimisen orpopojan näkökulmasta.

Georges Méliès on onneton lelukaupan myyjä, joka suree onnetonta menneisyyttään. Hänen saavutuksensa on ehditty unohtaa. Samaan kertomukseen liittyy hylätty orpopoika, joka kyselee, mitä tarkoitusta hänen elämällään voisi olla. Hugo tuntee itsensä kuin suuren koneiston ulkopuolelle jääneeksi osaksi, joka ei löydä paikkaa tai tehtävää olemassaololleen. Elämä on Hugolle suurta arvoitusta. Mutta ehkä juuri siksi hän tunnistaa entisen elokuvan tekijän surun ja onnettomuuden, koska hänellä itsellään on samoja tunteita.

Hugon syvällinen opetus liittyy syrjäytymisen tuottamaan onnettomuuteen, johon voi niin ikääntyvä kuin myös nuori joutua. Mikä on minun tehtäväni tässä maailmassa? Voinko olla osa suurempaa kokonaisuutta, jota vain en itse kykene näkemään. Tätä kysyy mielessään jokainen, joka huomaa, ettei kaikki elämän palaset ole kohdallaan. Hugo menettää oman isänsä onnettomuuden seurauksena.

Tunnistan Hugo-pojassa myös omaa lapsuuttani. Vaikeat koettelemukset perheessä sai minut kyselemään omaa paikkaani ja tehtävääni. Mikäli en olisi löytänyt vastauksia kristinuskosta, olisin saattanut joutua hakoteille.  Vastaus kuitenkin löytyi, kuten Hugo löysi elokuvassa. Isä oli jättänyt pojalleen arvoituksellisen robotin, jonka kautta Hugo etsi vastausta elämänsä salaisuuteen. Hugo arveli, että tuo mekaaninen laite kätki sisäänsä elämän salaisuuden. Lapsikin osaa etsiä. Jos lapsen etsintä ja yksinäisyys jää vaille vastausta, niin seurauksena on syrjäytyminen. Tämä on koko yhteiskunnan ongelma.

Nykyajan pahimmat ongelmat syntyvät tarkoituksettomuuden kokemuksesta. Jos en löydä mielekkyyttä kärsimyksen keskellä, en myöskään kykene toimimaan tarkoituksenmukaisesti. Mutta kenelläpä olisi aina olemassaolon tarkoitus niin kirkkaasti tai syvästi mielessään. Joudumme jokainen kyselemään omaa paikkaamme ja tehtäväämme yhä uudestaan. Osattomuuden tunne voi yhdistää meitä, johtuipa tuo tunne mistä tahansa menetyksen kokemuksesta tahansa.

Organisaatioitten toiminnan yhteydestä puhutaan avainhenkilöistä. Jokainen meistä on oman elämänsä avainhenkilö. Emme ehkä aina näe suurta kuvaa, joka elämästämme muodostuu, mutta on tärkeää luottaa siihen, että suuri kuva syntyy aikojen kuluessa. Kun vastaamme arkisessa elämässämme kutsuun elää toinen toistemme lähimmäisinä, niin siitä alkaa piirtyä suurempi kuva. Vaikka saavuttaisimme mitä tahansa tässä maailmassa, mutta tämä ydinajatus puuttuu itseltämme, voimme aina joutua hukkaan. Silloin tarvitsemme paluuta ydinkysymyksiin, joita itsellemme saamme tehdä. Kuka olen ja mitä varten oikeastaan elän? Kysyvä ei jää vaille vastausta.