Tulin viime perjantaina autolla Oulusta, jossa olin kuntoutuksessa. Kuntoutuksessa puhuttiin hyvin paljon kaikkea terveysasiaa. Meidän tulee oppia pitämään hyvää huolta itsestämme ja terveydestämme. Ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli. Autolla ajaessa on usein hyvä rukoilla. Siinä sydämelleni laskettiin sana Johanneksen ilmestyksestä vanhan käännöksen mukaan: Ilm. 1:10  ”Minä olin hengessä Herran päivänä”
 
Johannes kertoo kokemuksestaan. Hän oli joutunut karkoitetuksi uskon todistuksen vuoksi Patmos –saarelle. ”Minä olin Jumalan sanan ja Jeesuksen todistuksen tähden saaressa, jonka nimi on Patmos”
 
Johannes oli siirretty syrjään kaikesta toiminnasta, mutta tämä kuului Jumalan suunnitelmaan. Johanneksella oli aikaa rukoukselle. Mutta mitä tarkoittaakaan tuo sana; Olin Hengessä Herran päivänä?
 
Tuo oma matkakokemukseni nosti mieleen tämän Raamatun sanan. Tuntui, että minua erityisesti kehotettiin olemaan Hengessä Herran päivänä. Kristitylle on tärkeää pyhittää lepopäivä. Se kuuluu Jumalan alkuperäiseen tarkoitukseen. Lähestykää Jumalaa, niin hän lähestyy teitä, sanotaan Jaak. 4: 8.
 
Rukous merkitsee viipymistä Jumalan kasvojen edessä. Jos olemme rukouksen hengessä, niin Jumala kyllä ilmaisee meille itsensä. Uusi käännös ehkä selittää tätä Ilmestyskirjan sanaa: Henki valtasi minut Herran päivänä.
 
Mutta tuo Herran päivä Raamatun selittäjien mukaan ei tarkoita vain joka viikkoista pyhäpäivää. Erityisesti Vanhan testamentin sanoissa Herran päivästä puhutaan, kuten Jesajan kirjan 13. luvussa tilinteon päivänä. Koko Jumalan vastainen maailma joutuu tilintekoon Kaikkivaltiaan edessä. Ilmestyskirja puhuu ajoista, jolloin maata kohtaavat suuret onnettomuudet ja vaikeudet. Niistä saattaa tulla mieleen, että Jumala on tuolloin kaukana. Mutta kuten Johannekselle ilmoitettiin, niin Herran päivä on sellainen, jolloin Jumala itse ilmaisee suurten vaikeuksien ja onnettomuuksien keskellä itsensä. Meiltä kysytään, tunnistammeko me Herran toimivan keskellämme.
 
Suuret muutokset ja vastoinkäymiset ovat asioita, joiden keskellä Jumala toimii. Uskon elämään kuuluvat niin elämän kipujen ja ahdistusten kohtaaminen kuin myös Jumalan rauhan ja lohdutuksen kokeminen. Olla Hengessä merkitsee sitä, että olemme avoimet ja kuulemme, mitä Henki seurakunnalle puhuu. Koettelemusten aikoina meidän tulee kristittyinä olla valmiita. Tärkeätä on valvoa ja rukoilla, mikä ei saa kuitenkaan olla mikään suoritus tai velvollisuus.
 
Monelle paastonaika voi kokemuksena olla vieras ja hankala asia. Metropoliitta Ambrosius kirjoittaa kirjassaan Pyhyyden kaipaus sitä tavallisen ihmisen kokemusta Jumalasta, jossa paastonajan katumus on jollakin tapaa etäinen, jopa pelottava asia. Asia voisi olla kuitenkin toisin.
 
Ambrosius kirjoittaa: ”Kun opimme paaston aikana pysähtymään, elämä avautuu lahjana ja tehtävänä uudesta näkökulmasta. Näin saamme rikastuttaa älyllistä ja hengellistä maailmaamme lukemalla ja mietiskelemällä. Tekemällä tilaa sisäiselle minällemme ja elvyttämällä sitä löydämme ilon ja rauhan. Tärkeää on erityisesti se, että paaston kautta löydämme toinen toisessamme ihmisyyden, ystävyyden ja rakkauden. Samoin ympäröivä maailma, luonto, kasvit ja eläimet avautuvat meille Jumalan lahjana ja tehtävänä.”
 
Pyhän aihe puhuu uskosta ja rukouksesta. Jeesus moitti kuulijoitaan usein epäuskoiseksi. Epäuskoisuus merkitsee sitä, että ei oteta kaikkivaltiasta Jumalaa täydestä. Moni kuitenkin turvautui hädässään Jeesukseen. Epäusko ja voisiko sanoa pakanuus on luonnostaan meissä ihmisissä. Uskon syntyminen on puolestaan Jumalan suuri ihme ja armo.
 
Usko ja epäusko liittyvät toisiinsa. Usko on Jumalan teko ja Pyhän Hengen lahja ja epäusko on meidän inhimillisyyttämme ja syntisyyttämme. Kun Vapahtaja Jeesus pääsee vaikuttamaan elämässämme, usko työntää epäuskoa syrjempään. Usko saa tilaa sydämessämme.
 
Rukoilemisesta on sanottu kirkon perinteessä määritelmä: rukous on sielun hengitystä. Se kuvastaa, kuinka luonnollinen ja joka­päiväinen asia rukouksen tulisi olla. Me hengitämme aina, valvetilassa ja unessa, emme sitä erityisesti ajatele. Sielun hengitys kuvastaa myös rukouksen välttämättömyyttä us­konelämän, hengellisen elämän hoidossa. Ilman happea, hengitystä, elämä loppuu. Niin myös uskonelämä kuolee ilman rukousta, yhteyttä Jumalaan, joka on kaiken elämän alkulähde.
 
Kristittyä voisi verrata kasviin, joka työntää juurensa maa­perään saaden sitä kautta veden ja ravinteet. Jos kasvi irro­tetaan maasta, pian se kuivettu ja kuolee. Tarvitsemme siis rukousta uskomme hengissäpysymiselle. Se on aivan elin­ehto, yhtä välttämätöntä kuin hengitys. Ei Jumala tarvitse meidän rukouksiamme, vaan me itse tarvitsemme sitä.
 
Tarpeemme ovat kyllä hänen tiedossaan, mutta silti niiden kertominen sanallisesti auttaa. Se auttaa meitä näkemään, mitkä erilaisista ongelmistamme ja puutteistamme ovat ne kaikkein tärkeimmät, koska juuri ne nousevat meille ruko­usaiheiksi. Vaikeiden asioiden kertominen myös toiselle ja yhdessä rukoileminen on aina helpottavaa.
 
Toinen voi auttaa näkemään asioita toisin, ja siitä voi lähteä liikkeelle paraneminen, avun saaminen. Kaikkein eniten huojentaa, kun voi kertoa huo­lensa Herralle, jolla on elämämme avaimet. Hän tahtoisi avata elämämme solmuja, ja auttaa sisäiseen vapauteen. Se ei ole vapautta sairauksista, taloudellisista huolista, vai­keista ihmissuhteista. Mutta niiden keskelläkin Jumala tah­too auttaa elämään sisäisessä tasapainossa.