Muistan, kun olin muutama vuosi sitten koulutustilaisuudessa Suomen Lähetysseuran tiloissa Helsingissä. Siellä osuin samaan pöytään entisen esimieheni, emeritusarkkipiispa John Vikströmin kanssa. Keskustelimme siinä kirkkomme jumalanpalveluselämästä ja sen kehittämisestä. Muistan, kun emeritusarkkipiispa totesi minulle, että meidän kirkossamme ei tarvittaisi paljoa enempää, mutta vähän enemmän iloa kyllä tarvitsisimme jumalanpalveluksiimme.
 
Niin, mihin onkaan kadonnut oikea ilo kirkostamme? Kirkkomme julkinen kuva on syntynyt vuosisatojen kuluessa. Siihen kuvaan on kuulunut aika kovia tunteita. Laki ja tuomio ovat kuuluneet pappien keskeiseen julistukseen. Papit ja kirkkoherrat tunnettiin usein ankariksi miehiksi. Oikea julistus opittiin mieltämään miesten tunteiden mukaisiksi. Evankeliumia on kyllä julistettu, mutta kun kirkkomme historiaa ajattelee, niin tulee mieleen kysymys: Mihin katosi ilo kirkostamme?
 
Tosin, aina kun näin yleisellä tasolla puhutaan kirkostamme, niin herkästi syntyy myös vääriä yleistyksiä. Mutta jospa näitten yleisluontoisten arvioiden taakse kätkeytyisi joitakin yleisiä totuuksia. Olisiko nyt, kun kirkkomme työntekijöistä on entistä enemmän naisia, aika elämänläheisille tunteille, joista yksi keskeinen on ilon tunne.
 
Päivän evankeliumi on kertomus nuoren naisen ilosta. Kunpa tämä Marian ilo saavuttaisi meidätkin täällä Kajaanin kirkossa ja teidät siellä radioittenne äärellä, niin että tuntisimme vähän enemmän iloa uskostamme ja voisimme jumalanpalveluksen päätyttyä säilyttää tuon ilon sisimmässämme.
 
Maria tunsi iloa äidiksi tulemisestaan. Tuon ilon hän ilmaisee ylistyslaulussaan, joka on kirjoitettu meille evankeliumiin. Maria tunsi ilon Jumalasta ja hänen lahjoistaan. Tänä päivänä iloitsemme siitä, että me miehet ja naiset voimme yhdessä tehdä työtä kirkossamme. Naisilla on paljon tuotavana kirkkomme elämään. Ja jos toivoa saa, niin tänään Marianpäivänä haluaisin sanoa teille naisille, että uskaltakaa ilmaista elämäniloa puheissanne ja arkisessa elämässänne. Sitä me tänä aikana tarvitsemme. Elämänilo on sellaista, mikä tarttuu, jos siihen vain antaa luvan.
 
Ehkäpä meille miehille on vaikeampi osoittaa tunteitamme kirkon työssä. Ilon tai rakkauden tunteiden ilmaisu ei ole meille luontaisesti kovin helppoa. Liitymme huomaamatta sellaiseen perintöön, jossa tunteiden ilmaisu on keskittynyt huoliin ja pelkoihin kuuluviin elämäntuntoihin. Raskaat ajatukset tuntuvat ehkä painavammalta kuin ilosta puhuminen. On ikään kuin arvokkaampaa tai syvällisempää julistaa vakavaan sävyyn. Mutta tuo sävy on jäänyt varsin yksipuoliseksi.
 
Kirkko on historiansa ajan toiminut unilukkarina ja varoittanut milloin mistäkin vaarasta ja uhasta. Ei niin, että tämä olisi sinänsä ollut väärin, mutta kun siinä samalla on unohtunut elämän valoisien puolien esiintuominen, niin jotakin siitä saarnan sanastosta on jäänyt kaipaamaan. Evankeliumi merkitsee ilosanomaa. Mutta jos ilosanoman julistajan yleissävy on aina kovin vakava, niin eikö jotakin siitä alkuperäisestä Raamatun sanomasta jää meille välittymättä! Niin saatat kyllä ajatella, että jos ilonaiheita ei vain tunnusta olevan riittävästi.
 
Mieleeni tuli näitä pohdiskellessani runoilija ja evankelista Erkki Lemisen puhe, kun osallistuimme vaimoni Taina-Maijan kanssa kauan sitten suureen hengelliseen tapahtumaan Tampereen jäähallissa. Erkki Lemisellä oli puheissaan aina tilannetajua. Niinpä hän nappasi eräästä jäähallin mainoksesta lauseen: jääkaappi ja pakastin yhdessä. Erkki Leminen tokaisi tähän: ”Taitaa tässä olla kuva suomalaisesta avioliitosta – jääkaappi ja pakastin yhdessä.” – Siihen hän sitten vielä lisäsi, että on tainnut tänne hengelliseen tilaisuuteen tulla se jääkaappi ja pakastin on jäänyt kotiin.
 
Jospa sisimpämme voisi vapautua jäästä ja kohmeesta niin, että voisimme tuntea vähän enemmän lämpöä ja iloa. Kaipaan ainakin itse enemmän iloa kirkkomme ja seurakuntamme elämään. Mutta jään ja kohmeen täytyisi ensiksi lämmetä, että vahvemmille tunteille löytyisi sijaa.
 
Uskonelämä ei perustu tunteisiin. Mutta tunteilla on silti tärkeä sijansa meidän uskossamme. Ilon tunteiden kokemiseen opastavat meitä lukuisat Raamatun henkilöt. Nehemian kirjassa on sana, vanhan käännökseen mukaan: ”Ilo Herrassa on teidän väkevyytenne''  Noiden sanojen lausumisen aikoihin israelilaiset olivat juuri palanneet Babylonian pakkosiirtolaisuudesta. Esran ja Nehemian johdolla kansa oli jälleenrakentanut Jerusalemin raunioituneet muurit. Ja nyt heidän tähtäimessään oli jällenpystyttää temppeli ja koota kansa yhdeksi.
 
Kansa oli innostunut temppelistä, jumalanpalveluksesta sekä Jumalasta, joka oli vastannut kansan rukouksiin. Jos mekin tuntisimme innostusta hengellisestä elämästämme, niin tämäkin hengellinen huone voisi rakentua ja koota sisäänsä entistä useampia. Moni etsivä löytäisi ja monelle kolkuttavalle avattaisiin ovi!
 
Myös Maria on yksi parhaimpia esimerkkejä ilon merkityksestä Jumalan kansan elämässä. Niinpä Martti Lutherille Maria oli hyvin tärkeä henkilö. Hän kirjoitti tämän pyhän saarnatekstistä, Marian kiitosvirrestä, oman tulkintansa, jota on kutsuttu uskonpuhdistuksen kypsäksi hedelmäksi. Tästä hedelmästä löytyy arvokasta, jokapäiväiseen arkeen ulottuvaa jaettavaa. Lutherin Maria-käsityksen myötä tavallinen elämä sai sille kuuluvan arvon. Jumalan armo ja lahja tulivat tavallisen nuoren naisen osaksi. Siksi aivan tavallinen elämä on hienoa ja riittävää. Jumala ilmaisi itsensä arjen elämänilojen keskellä myös Marian elämässä.
 
Me tämän ajan kristityt emme tarvitse suuria ja järisyttäviä tunnekokemuksia. Riittää, että ilon virrat alkavat vapautua ja tunnemme elämäniloa pienistä asioista. Riittää, että tunnemme Jumalaa, joka lahjoittaa meille kaikki pyhät lahjansa. Niistä saamme tänäkin päivänä iloita ja jäädä odottamaan Jumalan lupausten täyttymystä. Seurakunnassammekin on jatkuvasti pieniä ilonaiheita. Toivon, että voisit löytää nämä ilonaiheet ja olla mukana rakentamassa yhteisöämme, niin että meidän olisi entistä parempi elää ja olla Jumalan omina ja toimia hänen nimensä kirkastamiseksi.