Kyseinen otsikko on otettu vanhasta rippikoulukirjasta. Siinä kerrotaan kärsimyksen ongelmasta, jonka eteen joudumme joko omalla tai sukulaisten, ystävien tai tuttujen kohdalla. Hyvinkään ampumistapauksen jälkeen uutisissa kerrottiin, kuinka laajoihin urheilupiireihin surmateko vaikutti suoranaisesti ja kuinka laajoja joukkoja väkivallanteko kosketti henkilökohtaisesti. Kun ihmisten kanssa keskustelee, niin yksikin surmateko kiertyy tuttavien tuttavien kautta suoraan eteen. Pienellä paikkakunnalla käsittämätön veriteko satuttaa henkilökohtaisesti, kun uhri tai tekijä itse saattavat olla tuttuja. Ja vaikka asianosaisia ei tuntisikaan on helppoa samastua oman tai naapuriyhteisön tuskaan.
 
Rippikoulukirjan otsikko, kun elämä satuttaa, vie pohtimaan kärsimyksen ongelmaa. Se ei ole vain teoreettinen kysymys, vaan se on meille jokaiselle henkilökohtainen asia. Vaikean vastoinkäymisen keskellä tarvitsemme inhimillistä tukea ja läheisyyttä. On hyvä, jos järkyttävien tapahtumien herättämiä tunteita voi käsitellä itse tai omassa lähipiirissään. On hyvä opetella puhumaan myös vaikeista asioista. Erityisesti lapset ja nuoret tarvitsevat meidän aikuisten tukea kipeitten asioitten kohtaamiseen ja niistä keskustelemiseen.
 
Järkyttävien tapahtumien ja uutisten takaa alkaa nousta myös kysymys elämämme perimmäisestä luonteesta. Mikä on tämä maailma, johon meidät on asetettu? Lukuisat miksi-kysymykset tunkevat mieleen, vaikka niihin ei ole helppoja vastauksia. Ihmisinä meidät on asetettu kyselemään ja etsimään vastauksia. On helpompi kohdata tragedioita, jos saamme kokea niitä rakkauden ja osanoton ilmapiirin täyttämänä. Meidät ihmiset on asetettu maailmaan etsimään ja löytämään todellista rakkautta, joka ei murru tämän maailmanajan koettelemusten keskellä.
 
Jokapäiväisen elämän kipuja kohtaamme jatkuvasti. Ne saattavat johtaa monia harha-ajatukseen, että kenelläkään muulla ei ole samanlaisia vaikeuksia. Ja kuitenkin, elämän satuttavat kipukohdat liittävät meitä kaikista vahvimmin toisiimme. Yhdessä kohdatut koettelemukset lujittavat meidän siteitämme yhteisöömme. Siksi eristäytyminen voi vääristää koettelemusten mittasuhteita ja luoda harhakuvan siitä, että kukaan ei voi ymmärtää minun kipujani.
 
Kristinuskon sanoman keskiössä on ilmoitus, joka kertoo Jumalan itsensä tulleen ihmiseksi ja suostuneen kärsimykseen. Kärsimys itsessään ei jalosta eikä tee meitä ihmisinä paremmiksi, vaan se voi johdattaa meitä kyselemään ja jakamaan tuntojamme, miten itse jaksamme ja voimme kantaa toinen toistamme koettelemusten ja vastoinkäymisten keskellä. Epätoivo on uskon vastakohta. Siksi tarvitsemme lujaa uskonyhteisöä, jossa toimitaan epätoivonkin keskellä. Epätoivo johtaa usein mielettömiin tekoihin. Ja näitä epätoivoisiiin tekoihin johtaneita tapahtumia olisi varmasti vähemmän, jos jokainen saisi tuntea, että oma uskonyhteisö kantaa ja luo toivoa myös vaikeimpien kriisien keskellä.
 
Hengelliseen matkantekoon kuuluu keskeisesti myös pimeys. Joskus Jumala vie meitä pimeyteen, heikkouteen ja häpeään, jossa Kristus on jo läsnä ja odottaa. Ihminen kuitenkin kokee Jumalan olevan kokonaan poissa ja hylänneen hänet. Tätä sanotaan Jumalan vieraaksi työksi. Luther kirjoittaa tästä ahdistuksesta, kuinka Pyhä Henki huokaa ja huutaa ihmisen sisimmässä: ”Abba, Isä!” Jumalan vieras työ johtaa Jumalan omaan työhön, jolloin hätääntynyt ihminen kohtaa pimeässä Kristuksen rakastavat kasvot ja uskossa yhdistyy Kristukseen.