Olemme kulkeneet vapahtajamme jalanjäljissä Getsemanesta Pilatuksen luokse. Pilatuksen ja Jeesuksen kohtaaminen on kuin jännittävä draama, näytelmä. Juutalaisten suuren neuvoston valtuudet eivät Rooman valtakunnassa riittäneet kuolemantuomioon, joten asiaan tarvittiin roomalaisten sinetti. Jeesuksen tuomitseminen oli hyvin monimutkainen tapahtuma, jossa jokaisella yksittäisellä henkilöllä näyttää olevan oma, ratkaiseva roolinsa.

Edes suuren neuvoston edessä ainekset Jeesuksen tuomioon eivät näyttäneet kiistattomilta. Todistajienkin lausunnot olivat moniselitteisiä. Ylimmäinen pappi joutui vannottamaan Jeesusta antamaan oma todistuksensa Jumalan nimessä. Jeesuksen katsottiin itse todistaneen itsensä vahingoksi, kun hän ei kieltänyt olevansa Jumalan Poika. Juutalaisilla ei kuitenkaan ollut oikeutta tehdä päätöstä kuolemantuomiosta. Tarvittiin Rooman valtakunnan viranomaista. Jeesus vietiin maaherra Pontius Pilatuksen eteen. Hengellisen tuomion lisäksi tarvittiin poliittinen tuomio.

Pilatus paljastuu ihmiseksi, joka kyllä tietää ja tuntee, mikä on oikein, mutta jolla ei ole voimia toimia omantuntonsa mukaan. Pilatuksella oli maine, jossa hänen talousasioiden hoidostaan oli tehty valitus keisarille. Pilatuksen piti olla tarkkana. Hänellä ei ollut varaa joutua enää tilanteeseen, jossa hänen toiminnastaan olisi tehty uusi valitus. Muutoinhan hän olisi voinut toimia täysin riippumatta siitä, mitä korkein neuvosto oli Jeesuksesta lausunut. Hän pelkäsi oman virka-asemansa puolesta, ettei olisi sitä menettänyt.

Pilatus joutui vaikean omantunnon ratkaisun eteen. Hän kysyi väkijoukolta, mitä pahaa Jeesus oli tehnyt. Jeesuksen maine oli kantanut aina Pilatukselle saakka. Hän oli kuullut, mitä tämä profeetta oli puhunut ja tehnyt. Miksikään pahantekijäksi Jeesusta ei olisi voinut saada hänen maineensa perusteella. Tarvittiin syyte, joka olisi tehnyt Jeesuksen syylliseksi Rooman viranomaisten edessä. Ja tuo syyte oli kapinasyyte, eli nouseminen keisaria vastaan.

Evankeliumi tuo mielenkiintoisen yksityiskohdan esille, johon liittyy jopa Pilatuksen vaimo. Hän lähetti viestin miehelleen, jossa hän toteaa: ” Älä tee mitään sille pyhälle miehelle. Näin hänestä viime yönä pahaa unta.” Kyse ei varmasti ollut mistään taikauskosta, vaan todellisesta omantunnon ristiriidasta, jonka myös Pilatuksen vaimo koki voimakkaasti. Syytöntä ihmistä ei saanut tuomita kuolemaan.

Tämä kaikki tuntuu ihmeelliseltä, kun ajattelee, kuinka surutta Rooman valloittajat kohtelivat valloittamiaan alueita. Paljonkaan ei tarvittu epäilyä syylliseksi, jos kyse oli kapinasta Roomaa vastaan. Mutta nyt oli kyse pyhästä ihmisestä. Oli kysymys miehestä, jonka edessä niin lainopettajat kuin johtohenkilötkin olivat mykistyneet. Oli kysymys miehestä, joka julisti Jumalan sanomaa suurella arvovallalla.

Pilatus taipui painostuksen ja pelon edessä. Vaikka hänellä olisi ollut koko sotilaskoneisto tukenaan, hän ei uskaltanut uhmata kiihtyneen kansanjoukon mahtia. Kuin näytelmän kruunuksi Pilatus pesi kätensä, ja näin hän halusi ilmaista syyttömyytensä väärään tuomioon. Ei tainnut paljoakaan lohduttaa omantunnon tuskissa olevaa Pilatusta.

Pilatus joutui itse omantuntonsa tuomioistuimen eteen. Mutta hiljaisella viikolla ei ole kysymys vain Pilatuksen tuomiosta. On kysymys siitä samasta tuomioistuimesta, jonka edessä meistä jokainen joutuu nöyrtymään. Omantunnon äänen kuuleminen on osa sitä sisäistä rauhaa, jota myös hyväksi päänaluseksi yöllä sanotaan.

Hiljaisen viikon keskiviikon tekstistä nousee myös henkilö, joka mainitaan aivan lyhyesti Matteuksen evankeliumissa, mutta joka oli kuitenkin vahvasti mukana. Hän oli Simon Kyreneläinen. Hän oli kotoisin Pohjois-Afrikasta ja oli tullut kaupunkiin pääsiäisjuhlille. Hän oli aivan sattumalta paikalla, kun Jeesus oli kaatunut ristin alle. Sotilaat pakottivat hänet kantamaan Jeesuksen ristiä. Ei hän voinut kieltäytyä, kun sotilaat käskivät. Simon kyllä sen jaksoi, paremmin kuin Jeesus, koska hän oli hyvissä voimissa, häntä ei ollut lyöty eikä pahoinpidelty.

Simon oli sivullinen, yllättäen tapahtumiin mukaan temmattu. Entä me sitten, olemmeko me sivullisia, kun kuulemme tai luemme näistä tapahtumista? Ne kertovat toisesta ajasta, toisenlaisesta yhteiskunnasta, mutta ne kertovat myös ihmisestä, joka ei ole muuttunut. Voimme tietysti miettiä, keitä Pilatuksia, on tänä päivänä. Tai voimme miettiä, kuka on se Barabbas, joka yllättäen sai kuulla vapautuvansa tuomiosta.

Mutta niin kuin Simon kadun varrelta, joskus joku meistä voi yllättäen tulla temmatuksi mukaan. Sanoma rististä, kärsivästä Vapahtajasta, alkaa puhutella. Se tulee lähelle ihan eri tavalla kuin ennen, liittyy vahvasti omaan elämään. Sen kautta pystyy katsomaan oman elämänsä surua ja kärsimystä. Ristin sanomassa pysähdyttää se, että tämä ei tapahtunut turhaan, vaan minunkin vuokseni. En ole enää sivullinen Jumalan silmissä, vaan olen hänelle tärkeä, hän on kiinnostunut minunkin elämästäni.

Se risti, jota Simonkin pienen matkan kantoi, ja jolla Jeesus kuoli, oli todella merkittävä koko ihmiskunnan ja jokaisen ihmisen kannalta. Siitä tuli uskon keskipiste, josta Jeesuksen seuraajat todistivat. Jeesuksen kuolema ristillä ei ollut mikään mieletön, turha kuolema, vaan se oli Jumalan tarkoin suunnittelema asia, koska se tuli meidän ja kaikkien ihmisten hyväksi.

Tästä armon ja sovituksen sanomasta on moni löytänyt levon sielulleen; huomatessaan, miten paljon Jeesus on meitä rakastanut. Emme ole sivullisia, sattumalta tapahtumiin heitettyjä, vaan Jeesuksen uhrikuolema koskettaa meitä jokaista. Niin usein me suremme oman elämämme taakkoja, ja haluaisimme heittää pois ne synnit, jotka painavat omaatuntoa. Juuri niiden takia Jeesus on kantanut ristinsä aina kuolemaan asti, jotta me saisimme olla Jumalan lapsia, armosta pelastettuja.