Vuosi sitten olimme Kajaanin kirkossa edellisessä Sanan ja rukouksen illassa, josta mieleeni jäi Hillel Tokazierin todistuspuheenvuoro. Hillel kertoi sedästään Abraham Tokazierista, jonka sadan metrin tulos vasta vihityllä Helsingin olympiastadionilla kesällä 1938 juostussa 100 metrin kilpailussa vuoksi pudotettiin juutalaisvihamielisyyden vuoksi voittajasta neljänneksi. Seuraavana päivänä Helsingin Sanomat uutisoi tapahtumasta, josta oli myös todisteena maalin kohdalta otettu valokuva. Se ei kuitenkaan vaikuttanut kisajärjestäjiin, jotka puolustautuivat sillä, että virallinen maalikamera oli hieman sivussa!

Samalla viikolla vuosi sitten, jolloin Hillel kertoi asiasta, myös iltapäivälehdet uutisoivat tapahtuneesta. Suomen urheiluliitto esitti virallisen anteeksipyynnön edesmenneen urheilijan omaisille ja sukulaisille. Kyseessä oli vääryys, joka oikaistiin vasta lähes kahdeksan vuosikymmenen jälkeen. Abraham Tokazier julistettiin kisan voittajaksi. Vääryyttä joudumme todistamaan tänä aikana monella elämänalueella. Joskus vääryys oikaistaan, mutta monta kertaa sitä ei tehdä.

Tänä aikana puhutaan paljon koulukiusaamisesta. Kyse on hyvin ikävästä ja valitettavasta ilmiöstä, jonka vuorenhuippu on viime vuosina tullut esille. Kuinka moni nuori on saanut pysyviä traumoja henkisestä ja fyysisestä pahoinpitelystä, jota yhteiskunnan ylläpitämissä koululaitoksissa tapahtuu. Sanoilla voi mitätöidä toista ja osoittaa toisen ihmisen olevan arvoton saamaan inhimillistä kohtelua.

Nuorisomme yhtenä ongelmana on syrjäytyminen, jota koulukiusaaminen on edesauttamassa. Syrjäytymiseen on tänä aikana muitakin syitä, jotka liittyvät näköalojen puuttumiseen ja hyvien vaihtoehtojen löytämättä jäämiseen. Kesällä kerrottiin uutislähetyksessä, että joka päivä monta suomalaista nuorta tekee sen päätöksen, että jää vain kotiin, eikä yritä enää mitään. Se on varsin murheellista. Tuntuu, että meidän yhteiskuntamme ei tarjoa riittäviä työ- tai opiskelumahdollisuuksia, joihin jokainen voisi tarttua. Jonkin aikaa tilanne saattaa mennä, mutta pidemmän päälle syrjäytyminen aiheuttaa suurta kärsimystä, kun oma elämänpiiri jää hyvin suppeaksi.

Kerran haastateltiin eräässä dokumenttiohjelmassa kahta peruskoululaista, jotka olivat omassa koulussaan olleet mukana kiusaamassa yhtä oppilasta. Haastateltujen nuorten elämässä kiusaaminen ei ollut häpeä vaan itsestäänselvyys, oikeastaan ylpeydenaihe. He kertoivat, että jos joku on erilainen tai muuten vain erottuu joukosta, niin tällaista täytyykin kiusata ja härnätä.

Ensisijaisesti oli kyse sanallisesta kiusaamisesta, haukkumisesta ja nimittelystä. Mutta vähitellen tilanne kehittyi siihen, että mukaan tuli myös selkeää kimppuun käymistä. Heidän mielestään elämässä olisi liian tylsää, jos ei tehtäisi sellaista, mistä toiset huomaavat heidät ja minkä vuoksi heitä varotaan. Ilmiö on tuttu. Ympärille luotu pelko luo vallantunnetta, jonka myös moni tämän ajan hallitsija on havainnut. Jään pohtimaan, mitä niistä nuorista tulee, jotka harjoittavat toisten tietoista kiusaamista. Jos ihmisen sisimmästä puuttuvat myönteiset inhimilliset tunteet, niin kauas on jouduttu ihmiselämän ytimestä.

Mitä sydän on täynnä, siitä suu puhuu, sanoi Jeesus. Voi niitä, jotka sanansa varastosta tuovat esiin vain pahaa. Fariseukset olivat olevinaan oman aikansa kaikkein hurskainta väkeä. Erityisesti he pitivät tärkeänä sitä että Jumalaa kunnioitetaan. Häntä ei saanut kukaan pilkata tai häväistä puheillaan tai teoillaan. Kuitenkin fariseukset itse harjoittivat henkistä väkivaltaa väheksyessään toisia. Tästä Jeesus sai aiheen julkisesti oikaista heitä.

Ne meistä, jotka joutuvat elämään olosuhteissa jonkun lähellä elävä käyttäytyy jatkuvasti tavalla, joka aiheuttaa pelkoa, ahdistusta tai voimatonta katkeruutta, tiedostavat kyllä ongelman. Heille jonkun yksittäisen ihmisen tunnistaminen väkivaltaisen käytöksen välikappaleeksi ei ole vaikeaa. Jeesus kertoo, miten hyvä ihminen tuo sydämensä hyvyydestä esiin hyvää ja jokaisesta turhastakin sanasta joudumme tuomiolle. Se ongelma on siis omassa itsessämme. Kukapa ei lopulta jäisi kiinni pahoista sanoistaan? Kukapa jättäisi mainitsematta ikävän asian ihmisestä, josta ei erityisemmin pidä? Tai kukapa ei toisesta puhuessaan kuvaa asioita vähän pahempana kuin mitä ne tosiasiassa ovat? Liekö toisesta ihmisestä kerrottu pilajuttu lopulta sittenkään mainitsemisen arvoinen asia? Tai kuinka moni jättää kaiken turhan puheen pois? Kahdeksannen käskyn muistutus jää helposti unholaan.

Puhummeko todella vain hyvää, osaammeko tuoda sydämemme sopukoista aina ja joka hetki vain hyviä asioita?  Jos siis katsomme vain ihmisen sydämeen, niin löydämme sieltä paljon pahuutta. Jeesus haluaa meidän ymmärtävän Pyhän Hengen voiman. Se voima pulppua syvemmältä kuin ihmissydän. Pyhän Hengen vaikutus tässä maailmassa on se puhdas ja kirkas lähde, josta lopulta nousevat hyvät sanat, ajatukset ja teot.