Kirjailija ja metsänhoitaja Rolf Arnkil tunnetaan kirjoista, joissa hän pohtii ihmisen perimmäisiä kysymyksiä. Yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan on juuri Perimmäisten kysymysten äärellä, josta tuli 1960-luvulla hyvin suosittu kirja. Se on syöpään sairastuneen Rolf Arnkilin uskonnollis-filosofista keskustelua teologi Sigfrid Sireniuksen ja geologi Pentti Eskolan kanssa sairaskammion hiljaisuudesta. Syvällinen asioiden pohdinta sekä elämän tarkoituksen etsiminen kosketti lukijoita, minkä vuoksi kirjasta otettiin useita lisäpainoksia.

Rolf Arnkilin elämäkerta on monessa suhteessa värikäs. Tästä kertoo hänen vaimonsa Joan Arnkil-Campbell kirjassa: ”Ei murheella, vaan ilolla.” Kun englantilainen orpotyttö tuli vuonna 1947 Suomeen etsimään suomalaissyntyisen isänsä sukulaisia, kohtalo johdatti hänet Kuopioon, jossa hän tapasi nuoren metsänhoitajan, Rolf Arnkilin. Kuopion tuomiokirkon alttarilta alkoi yhteisen elämän onnellisin vaihe. Kolme reipasta pikkupoikaa, aurinkoiset kesät Kallaveden rannoilla, retket ja monenlaiset keskustelut olivat Joan Arnkil-Campbellin rakkaimpia muistoja.

Kun sitten hänen puolisonsa Rolf joutui sairasvuoteelle, Joan kertoo, monet odottivat ihmettä, joka olisi parantanut hänen miehensä Rolfin. Puoliso Joan kertoo kuitenkin toisenlaisesta ihmeestä, joka saattaa kuulostaa hyvin vaatimattomalta. Se merkitsi yhteistä ja ehjää iloa, silloinkin, kun suru oli jo aivan lähellä.

Sairaus merkitsi uuden oppimista silloinkin, kun aikaa oli enää vähän jäljellä. Rolf Arnkil koki sairasvuoteella hyvin hedelmällisen vaiheen itsensä löytämisen sekä luomisen hetkinä. Puoliso Joan toimi miehensä rinnalla. Epätoivolle ei haluttu antaa periksi. Siksi noita raskaita sairastamisen vuosia puolisoitten elämässä onkin kuvattu otsikolla: Ei murheella vaan ilolla. Rolf Arnkil oppi tärkeän läksyn todeten: ”Olen usein sortunut kysymään miksi, mutta nyt olen senkin voittanut. Sisimmässäni kaikuu: odota ja ole hiljaa.

Viime kesänä mieleeni palasi sattuneesta syystä elävästi muisto kouluvuosiltani. Olin loukannut jalkani aika pahasti ennen koulun vaihtoa. Asuimme silloin lapsuuteni kotikaupungissa, Kuopiossa. Menin jalka paketissa kainalosauvojen varassa uuden koulun musiikkiluokalle. Ei mennyt kauan aikaa, kun tuli liikuntatunnin vuoro ja luokan pojat suuntasivat pelaamaan jalkapalloa. Muistan, kun eräs luokkatoverini sanoi harmistuneena: ”Miksi meidän luokalle tulee vain tuollaisia vammaisia?”

Hän oli harmistunut siitä, että luokan jalkapallon taso ei saanut vahvistusta, vaan päinvastoin. En kyennyt osallistumaan pallopeliin pitkään aikaan. Tuo tapaus ei minua kuitenkaan oman muistikuvani mukaan loukannut, henkisessä mielessä. Tiesinhän osaavani pelata ja tervehdyttyäni pääseväni pian kuntoon. Mutta jos tilanteeni olisi ollut vakavampi, tuo lause olisi varmasti syöpynyt mieleeni. Ehkäpä tapaus kuitenkin jätti jonkunlaiset jäljet, sillä muistan, kuinka nuoresta pitäen minuun teki hyvin syvän vaikutelman Uuno Kailaan runo: Pallokentällä.

Katkelma tuosta runosta kertoo jotakin ulkopuolisuuden tunteesta.

”Näin: pallokentän laitaan eräs rampa poikanen

oli seisahtunut alle sen suuren lehmuksen.

Hän seisoi nurmikolla, nojas kainalosauvoihin;

pelin tiimellystä katsoi hän silmin kuumeisin.

… ja hieman myöhemmin:

Rajaviivan takaa milloin joku rohkeni juosta pois,

oli niin kuin lehmuksen alta eräs myöskin juossut olis –

kuin jättänyt ramman ruumiin olis sielu poikasen ja syöksynyt kilpasille kera toisten, riemuiten.

Hän askelen astui – mutta kuin unesta havahtain näki itsensä…

Oikea jalka oli kuihtunut tynkä vain.”

Lopussa runossa kerrotaan pojan pakahtuneesta tunteesta, kun sielu olisi tahtonut olla mukana, mutta hän vain joutui katsomaan toisten toimintaa ulkopuolelta. Hän jäi ulkopuoliseksi tarkkailijaksi toisten peli-iloon, eikä voinut osallistua siihen.

Ulkopuolisuuden tunne on yksi nykyajan kipeimpiä elämäntuntoja. Syyt ulkopuolisuuteen voivat olla joko ulkoisia tai sisäisiä. Koulumaailmassa ei välttämättä tarvita muuta kuin muka on liian pitkä tai lyhyt, liian tukeva tai laiha, se saa jo toisissa ns. primitiivireaktioita aikaan. Tällainen tyttö tai poika saattaa joutua nimittelyn kohteeksi ja helposti ulkopuolelle toisten yhteyden.

Evankeliumikertomuksessa Jeesus tuli Jerusalemiin. Siellä hän kohtasi Betesdan, eli ”Laupeuden talon” lammikolla liikuntarajoitteisen miehen. Tästä miehestä sanotaan, että hän oli sairastanut 38 vuotta. Miehen sairaudesta meillä ei ole tarkempaa tietoa. Joka tapauksessa hän oli yksinäinen mies, sillä kertomansa mukaan hänellä ei ollut ketään, joka olisi häntä auttanut. Hän oli oman aikansa syrjäytynyt, tai ehkäpä pikemminkin syrjitty lähimmäinen.

Paikka, jossa Jeesus kohtasi pitkään sairastaneen miehen oli suuri kylpylälaitos. Siinä oli komeita pylväskäytäviä sekä kaksi lammikkoa, jossa otettiin terveyskylpyjä. Kylpylä oli varsinaisesti tarkoitettu terveitä ja toimeentulevia varten, mutta sen holvikatoksissa oli myös sairaita ja kerjäläisiä. Hyvinvoivien tehtävänä oli antaa almuja onnettomien ihmisten hyväksi. Siksi heitä myös suvaittiin kerjäämässä jopa julkisilla paikoilla.

Ajan uskomukseen lammikossa oleva lähde kuohui, koska enkeli tuli sitä aika ajoin kuohuttamaan. Tämä hetki merkitsi toivoa sairaille. Kun vain olisi lammikossa oikealla hetkellä, saattoi päästä tämän uskomuksen mukaan Jumalan parantavan armon osalliseksi. Ehkäpä toivo parantumisesta oli pitänyt yllä tämän kroonisesti 38 vuotta sairastaneen miehen elämänkipinää. Jeesus tiesi miehen sairaudesta, puhutteli häntä ja kysyi: ”Tahdotko tulla terveeksi?”

Ehkäpä pitkään sairastanut mies oli jo tyytynyt osaansa. Hän oli menettänyt oma-aloitteisuutensa, varmasti lukemattomien yritysten ja pettymysten jälkeen. Ihminen lakkaa yrittämästä, jos hän ei saa riittävästi tukea. Ehkäpä hän oli oppinut selviytymään kerjäämisen ja pienten armopalojen avulla. Enempää hän ei enää osannut eikä voinut odottaa. Sitä yllättävämmältä on voinut tuntua, kun tuntematon mies tulee ja kysyy, tahtooko tämä kenties tulla terveeksi.

Me ihmiset totumme niin monenlaisiin asioihin. Valitettavasti totumme myös epäkohtiin ja tulemme niille sokeiksi, tai väsymme vaatimasta muutosta. Sairaus saattaa johtaa tilanteen muuttumattomuuteen. Ihminen vieraantuu tavallisesta elämästä. Ei ole voimaa palata takaisin vanhaan elämäntilanteeseen, jota muuttunut elämäntilanne ratkaisevasti rajoittaa. Tämän lisäksi on vielä ympäristön paineet, jossa sairastava ihminen koetaan jollakin tapaa pelottavana. Miten häntä tulisi lähestyä? Mitä hänen kanssaan pitäisi keskustella?

Usein on myös viisautta erottaa asiat, joita ei voi muuttaa. Voimme kuitenkin kysyä: Miksi monet eivät saa apua koskaan? Miksi moni kärsii kipuaan yksin? Onko oikein, että sairastunut tai vammautunut ihminen saa usein kantaa kaksinkertaista elämäntaakkaa. Ensiksikin on raskas taakka sairaudesta. Toiseksi on raskas taakka siitä, että vaikka itse hyväksyisikin oman elämänosansa, toiset vierastavat tai syrjivät tietäen tai tiedostamatta omia elämänasenteitaan. On helpompi työntää vaikeat asiat omasta elämänpiiristä pois kuin kohdata elämän raskaita ja pimeitäkin puolia omassa mielessään.

Ei ole yhdentekevää se, kuinka sairastava tai vammautunut ihminen kokee oman elämäntilanteensa. Nykyaikana on ymmärretty, että myös sairastuneen tai vammautuneen ihmisen omaiset tarvitsevat apua ja tukea. Läheisillä ihmisillä on ratkaiseva osuus siinä, kuinka sairastava ihminen kokee oman elämäntaakkansa. Tämän lisäksi tarvitaan myös asennekasvatusta jo pienestä pitäen, jossa niin omat kuin lähimmäisten sairaudet opitaan kohtaamaan ja ymmärtämään ilman syrjiviä asenteita.

Jeesus tuli miehen luokse, joka oli väsynyt pyytämään apua. Jeesus paransi hänet, ja miehen elämä muuttui. Lopuksi Jeesus tuli tapaamaan parantamaansa miestä. Siinä Jeesus halusi muistuttaa, että lopulta sairauttakin vakavampaa on synti, joka voi erottaa ihmisen Jumalasta. Sairas mies oli onnellinen ja iloinen ja hän lähti kertomaan juutalaisille, kuinka Jeesus-niminen mies oli hänet parantanut. Kohtaamisesta löytyi uusi elämänilo.