Talvisodan päättymisestä on kulunut 75 vuotta. Vietämme talvisodan päättymisen muistopäivää. Muistopäivänä muistellaan menneitä tapahtumia ja palautetaan niitä mieliin. Itselleni talvi- ja jatkosodan tapahtumat ja asiat tulivat hyvin tutuiksi jo lapsuudessani. Muistelen oman lapsuudenkotini kokemuksia sodan ajalta. Sekä isäni että äitini perheet joutuivat kohtaamaan sota-ajat, vaikka molemmat vanhempani olivat lapsia ja nuoria sodan aikana.

Kun olin lapsi, niin erityisesti äitini alkoi kertoa paljon sodassa kokemiaan asioita. Äitini asui lapsena Mikkelissä, johon myös siirrettiin sodanajan päämaja hieman ennen talvisodan syttymistä. Se tarkoitti sitä, että sotaa johdettiin Mikkelistä käsin. Äitini kertoi usein nähneensä puolustusvoimain ylipäällikön, sotamarsalkka Garl Gustaf Mannerheimin ratsastavan kotitalonsa ohi. Hän oli aika vaikuttava näky ja ylipäällikköä ihailtiin hänen rohkean toimintansa vuoksi. Suomalaiset eivät halunneet antautua ylivoimaisen hyökkääjän hyökätessä, vaan kansa taisteli säilyttääkseen itsenäisyytensä.

Sota merkitsi sitä, että moni suomalainen mies kutsuttiin taistelemaan rintamalle ja vapaaehtoinen nainen kutsuttiin rintamalle lotaksi armeijan avustustehtäviin. Suomalaisten taistelijoiden vahvuus oli 337 000 miestä sodan alussa. Isäni perhe säästyi sodasta sikäli, että isänisäni oli jo niin vanha sodan syttyessä, että hänet oli vapautettu palveluksesta. Isäni ja hänen veljensä olivat vielä niin nuoria, että he eivät ehtineet niin vanhoiksi, että heidät olisi kutsuttu rintamalle. Sen sijaan äitini isä ja äitini veli joutuivat rintamalle.

Äitini isä oli ollut puolustusvoimain palveluksessa kouluttajana jo ennen sodan syttymistä, joten hänellä oli erityisen suuri rooli rintamalla. Koko ajan pelättiin tuleeko kaksi perheenjäsentä takaisin kotiin sodan jälkeen. Isoisä pääsi kotiin, mutta enoni kaatui sodassa. Perheessä ja suvussa on suuresti surtu hänen menetystään.

Sota-aika oli erittäin vaikeaa aikaa. Kaikesta oli pulaa. Ruokaa ei ollut riittävästi. Suruviestejä rintamalta tuli jatkuvasti. Pommituksia pakoon oli pyrittävä. Jos ei päässyt pakoon kauemmaksi, oli etsiydyttävä pommisuojaan. Mikkeliä pommitettiin ankarasti, koska vihollinen tiesi, että Suomen päämaja oli Mikkelissä. Sota tuntui kauhealta asialta. Äitini kertoi, että pommisuojassa pelättiin. Siellä itkettiin, mutta myös rukoiltiin. Äidistäni tuntui, ettei sota lopu koskaan.

Kun olin lapsi, huomasin, miten paljon äitini oli kärsinyt sota-ajoista. Muistan lapsena senkin, kun kuuntelin radiosta uutisia maailmantilanteen kiristyttyä. Olin imenyt sodan aiheuttamaa pelkoa. Tiesin, miten kauheaa olisi, jos suursota syttyisi uudestaan. Äidinisäni kanssa en koskaan keskustellut sota-asioista. Ehkä hän ajatteli, että niistä ei ollut hyvä lapsen kuulla. En myöskään koskaan kysynyt häneltä niistä asioista, kun ajattelin, että niistä puhuminen olisi ollut hänelle vaikeaa. Joskus muistan, kun miehiä kokoontui yhteen he puhuivat sotatapahtumista ja minä ikään kuin salaa kuuntelin heitä piilossa. Ne olivat jännittäviä kertomuksia, mutta lapsena en täysin ymmärtänyt niiden vakavuutta.

Me suomalaiset selvisimme sodista ja nyt saamme olla kiitollisia siitä, että olemme saaneet elää rauhan aikaa jo 70 vuoden ajan. Meitä suomalaisia kunnioitetaan sen vuoksi, että me olemme halunneet säilyttää itsenäisyytemme. Sodan aikana rukoiltiin paljon niin taistelurintamalla kuin myös kotirintamalla. Maamme varjeltui täydelliseltä tuholta, mitä tosissaan pelättiin.

Sota on ihmiskunnalle yksi suurimmista vitsauksista. Sodat ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat tälläkin hetkellä suurinta kärsimystä, mitä ihminen voi kokea. Usein suuret kansat haluavat alistaa pienempiä kansoja, mikä ei ole oikein. Pienemmillä kansoilla on oikeus puolustautua ja suojella omaa maataan ja omia kansalaisiaan.

Kristityn tehtävänä on toimia niin, että riitoja sovitellaan niin pienemmässä kuin suuremmassa mittakaavassa. Jeesus sanoi vuorisaarnassaan, että autuaita ovat rauhantekijät. Rauhan tekeminen alkaa siitä, että jokaiselle pyritään luomaan ihmisarvoista elämää eri puolella maailmaa.

Tänä iltana muistamme Kajaanin kirkkopuistossa ja kirkossa pidettävissä tilaisuuksissa niitä, jotka joutuivat uhraamaan henkensä ja suuri joukko terveytensä, että meillä olisi ollut rauha. Sodan uhraukset olivat suuria ja koskettivat koko kansaa. Talvi- ja jatkosodan tapahtumat jättivät jäljen koko kansan sieluun.

 

Rukoilemme:

 

Herra, meidän Jumalamme. Sinun kädessäsi on koko elämämme. Kaikki särkyy ja häviää, ellet sinä varjele meitä ja meidän maatamme.

Sinä annat meille aineellista hyvää ja annat meille rauhan aikoja, mutta me usein erehdymme luulemaan sitä omaksi ansioksemme ja kestäväksi turvaksemme. Auta meitä kiinnittämään sydämemme iankaikkisiin, katoamattomiin lahjoihisi. Suo koko elämämme ylistää sinua. Kuule meitä Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajamme nimessä.