Monelle on helppoa vastata otsikon kysymykseen. Kuulun kirkkoon ja seurakuntaan, koska haluan kuulua siihen. Koen jatkuvasti Jumalan johdatusta elämässäni ja saan olla osallinen hänen armostaan ja rakkaudestaan huolimatta siitä, että erehdyn ja teen virheitä. Olen saanut Jumalalta niin paljon, että en voisi ajatella elämääni ilman jäsenyyttä seurakuntaan. Kuulun seurakuntaan, koska kaikkivaltias Jumala sitä viime kädessä johtaa.

Monelle seurakunnan jäsenyys avautuu kriittisemmän näkökulman kautta. Painopiste muuttuu kohti ajallista ja inhimillistä organisaatiota, sen toimintatapoja ja sen työntekijöitä kohtaan, joita on helppoa arvostella. Vikaa löytyy kaikesta. Kirkko ei toimi niin kuin sen pitäisi toimia. Minä en saa kirkolta mitään, miksi minun pitäisi siihen kuulua. Myös suhde uskonasioihin on etäisempi.

Moni pohtii jäsenyyttään näiden kahden tekijän välimaastossa. Moni käy kirkossa silloin tällöin ja kokee, että tilaisuus oli itselle merkittävä. Sain apua seurakunnalta, kun olin avun tarpeessa. Moni kokee, että haluaa osallistua seurakunnan toimintaan, joka huolehtii lapsista ja nuorista, vähäosaisista sekä vanhuksista, vaikka oma elämä olisikin suurin piirtein kunnossa.

Monelle on myös tärkeää, että seurakunta pitää yllä pyhiä kokoontumispaikkoja ja järjestää siellä erilaisia tilaisuuksia. Seurakunta liittää minut osaksi suomalaista elämäntapaa. Esivanhempani ovat selvinneet yhteisönä vaikeitten elämän olosuhteiden keskellä kristinuskon ja kirkon tuoman turvan ja avun varassa.

Yhden merkittävän näkökulman kirkosta eroamiseen esitti professori Eino Murtorinne Vartijalehdessä (4/2015). Siinä hän siteeraa edesmennyttä professori Aarno Maliniemeä, jonka mukaan hän omana yksityisenä mielipiteenään ilmaisi, että ”ilman luterilaista kirkkoa me olisimme jo aikoja sitten hukkuneet slaavilaisten kansojen suureen mereen”. Tämä käsitys oli aikaisemmilla sukupolvilla yleinen, mutta nykyiselle sukupolvelle kirkko on lakannut olemasta identiteetin tae.

Yhä useammat ajattelevat jopa, että uskontojen aika on ohi. Vain tiede pystyy ratkaisemaan yksilön ja yhteiskunnan ongelmat. Onhan siinä tieteellekin tehtävää! Kirkon usko on joutunut kohtaamaan luonnontieteiden modernin kritiikin, joka on saanut entistä näkyvämmän aseman tiedotusvälineissä. Onko niin, että näissä olosuhteissa kirkon on palattava omille juurilleen ja oltava entistä puhtaammin ensi sijassa uskonnollinen yhteisö?