Toistuvasti luemme ja kuulemme uutisia, jossa joku henkilö ilmoitetaan kadonneeksi. Kyseessä voi olla muistisairas henkilö, joka lähtee omille teilleen, eikä löydä takaisin kotiinsa. Sitten on myös uutisia henkilöistä, jotka ovat aktiivisessa elämässä, eivätkä vain ilmaannu työpaikalleen eikä heitä tavata kodistaan. Usein näissä tapauksissa aletaan epäillä rikosta. Kuinka raskasta ja ahdistavaa onkaan olla tilanteessa, jossa ei tiedetä, mitä omaiselle on tapahtunut. Lehdissäkin aina aika ajoin kuulutetaan kadonneiksi todettuja henkilöitä. Usein heidät löydetään vasta kuolleena, ehkä hukkuneina ja osa myös surmattuina. Moni kohtaa loppunsa satunnaisen väkivallan uhrina. Kaikki nämä ovat hyvin surullisia tapauksia.

Omasta työhistoriastanikin löytyy monta katoamistapausta. Eräs mieliinpainuvimmista tapahtui -80-luvulla ollessani Länsi-Porin seurakunnassa nuorisopastorina. Uuden vuoden vaihteessa, muistaakseni vuonna 1989 ilmoitettiin uutisissa, että nuori tyttö oli kadonnut uuden vuoden juhlien jälkeen. Tämä Niina tyttö oli ollut meidän rippikoulussamme ja oli monen tuntemani nuoren ystävä. Niinasta ei kuulunut mitään kuukausiin, ja muistan, kuinka ahdistavana koettiin hänen katoamisensa. Häntä kuulutettiin myös Poliisi TV:ssä, mutta mitään tulosta ei saatu.

Alkoi tulla kevättalvi ja jäiden lähtö. Muistan, kuinka kokoonnuimme nuorten kanssa rukouspiiriin ja siinä oli edelleen hyvin akuuttina asiana Niinan katoaminen. Rukoilimme hartaasti nuorten kanssa, että Niinan kohtalo selviäisi. Siinä rukouksen päätteeksi Jumala näytti minulle, että Niina oli joutunut Kokemäenjokeen ja hänet tullaan löydetään pian - kuolleena. En ihmetellyt tuota rukousvastausta. Totesin rukousvastauksen kaikille läsnäolijoille ääneen. Hyvin surullinen, mutta toisaalta myös helpottava tieto tulikin kaikille omaisille ja ystäville, kun Niinan ruumis löydettiin seuraavalla viikolla Kokemäenjoen rannalta, sen alajuoksulta. Surutyö pääsi alkamaan ja Niina saatiin haudattua.  Se, mitä Niinalle oli tapahtunut, jäi kuitenkin arvoitukseksi.

Eksyksissä olemista on hyvin monenlaista. Yksi eksyy metsään toinen suurkaupunkiin. Jonkun elämä päättyy rikoksen uhrina ja toisen oman käden kautta. Mutta sellainen eksyminen, josta Jeesus päivän evankeliumissa puhuu, on aivan toisenlaista eksymistä. Kuka tahansa meistä voi olla omassa elämäntilanteessaan eksyksissä.

Jeesuksen kahden eri vertauksen avainsanoja on kaksi, joista ensimmäinen on syntiset. Juuri syntiset tulivat Jeesuksen luo kuuntelemaan häntä. He eivät välttämättä tulleet parantuakseen sairauksistaan tai nähdäkseen ihmeitä. He tulivat kuuntelemaan sellaista puhujaa, joka ei hävennyt heitä, vaan hyväksyi heidän seuraansa ja jopa söi heidän kanssaan. Jeesus ei halunnut kieltää kurjintakaan syntistä uskomasta häneen ja liittymästä hänen seuraansa.

Jeesus seurusteli sellaisten kanssa, jotka olivat paheittensa takia suljettuna silloisen yhteiskunnan sekä seurakunnan ulkopuolelle. Syntisten elämäntapojensa tähden nämä ihmiset oli erotettu Jumalan seurakunnasta vanhojen juutalaisen sääntöjen mukaan. Mutta juuri tämän kaltaiset ihmiset Jeesus hyväksyi ystäväkseen ja ateriakumppanikseen. Hän otti eksyneet vastaan. He olivat monesti kaikkein risaisimpia, ristiriitaisimpia, ja onnettomimpia ihmisiä. He olivat syrjäytyneitä ja syrjittyjä, joilla mikään ei onnistunut tai sujunut elämässä. Moni heistä oli yrittänyt päästä toisten mukaan, mutta taas vajonneet.

Mikähän Jeesuksessa veti puoleensa syntisiä? Ihmisen kohtasivat Jeesuksessa kadonneisiin syntisiin kohdistuvan rakkauden, jossa ei esitetty syntisille mitään ehtoja tai vaatimuksia. Se antoi uuden toivon, uuden elämän mahdollisuuden, ikuisen elämän toivon toivottomille. Ajallinen elämä oli tällaisten ihmisten kohdalla jo menetetty. Monen kohdalla se oli jo tuhoutunut. Mutta Jeesuksen seurassa iäisyyden toivo kantoi läpi ajallisen elämän hajoamisen ja pimeyden.

Toinen näiden Jeesuksen vertausten avainsana on metanoein, joka merkitsee yhtä kuin ‘kääntyä’ (15:7, 10). Se tulee ilmi Jeesuksen sanassa: ” Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan taivaassa.

Kääntyminen tarkoittaa mielen muuttumista, katumista, itseensä menemistä. Se on käännetty myös parannuksen tekemiseksi. Sana parannus synnyttää herkästi mielikuvan itsensä parantelemisesta ja korjaamisesta. Sitä ei kuitenkaan metanoein ole näiden vertausten valossa. Se ei tarkoita ihmisen muuttumista vaan ihmisen aseman muutosta. Kadonnut lammas pääsee paimenen syliin ja piilossa oleva hopearaha omalle paikalleen naisen otsakoristeeseen. Lammas ja raha ovat samoja ennen ja jälkeen löytämisen, ja kuitenkin tilanne on kokonaan toinen. Uusi tilanne, joka syntyy, on täysin etsijän kärsivällisyyden ja löytäjän rakkauden ansiota, ei kadonneen ansiota eikä tekoa.

Kadonnut salli löytäjän löytää. Rakkaus voittaa esteet. Hyvyys saavuttaa tavoitteensa. Se hyvyys on kokonaan syntisen ulkopuolella. Jeesus ottaa syntisen käsivarsilleen ja kannattelee ja vie kotiin. Elämä ja voima ei ole syntisessä vaan niissä käsivarsissa, jotka kannattelevat (5. Moos. 33:27).

Miten hyvin Paavo Ruotsalainen osasikaan kuvata tätä hyvän Paimenen mieltä: “Kristus juoksee aran ja vauhkon syntisraukan jäljessä, huutelee kuin paimen lammasta, tarjoaa palasta ja koettaa kesytellä. Ja kun hän tapaa sen aran ja pelkäävän risujen repimänä ja suohon vajonneena, ei hän sitä komenna eikä anna sille määräyksiään. Ei hosu eikä aja, vaan kumartuu sen alle, nostaa uupuneen olalleen ja kantaa sen kotiin.” Siinä on sama sanoma kuin virren säkeistössä: “Hän palauttaa eksyneen ja syliin ottaa uupuneen, vie heikot helmassansa” (392:2).

Professori Osmo Tiililä kuvaa kirjassaan Yön jälkeen aamu parannuksen merkitystä. “Mitä parannus on? Se on katumusta Herran edessä ja uskon katseen nostamista hänen puoleensa. Parannus on huutoa syvyydestä, heikon huutoa, hätähuutoa. Sellaiseen Herra vastaa ja näyttää uskon silmälle – olkoon tämä vasta vaikka arkana luomiaan raottava – ihmeellistä Poikaansa Kristusta ja nostaa huutavan syvyydestä yhteyteensä. Silloin nousee tämän sydämestä kiitos: minäkin suuri syntinen, minäkin ruhjottu, ahdistunut, langennut ja lankeava, minäkin, jolla ei ole ansion alkeitakaan, saan omistaa Vapahtajan.”

Ansiottomasta rakkaudesta ja sen osallisuudesta kertoo myös runoilija Erkki Leminen kirjassaan Erämaan rauhoittavat äänet: “Ei parannus ole ehto, ei ovi, ei kynnys, ei suoritus, ei pelastuksen etumaksu, vaan seuraus. Ennen parannusta ihminen on parantumaton, sellainen, jota parantumattomana rakastetaan, eksynyt, jota etsitään, jumalaton, josta jumalattomana välitetään, ihminen, johon Jumalan hengen mieltä muuttava taivuttelu kohdistuu. Parannus on mielenmuutos. Selin ollut kääntyy siinä päin ja varjossa vaeltanut valkeuteen”

Tänä päivänä Herramme ja Vapahtajamme puhuttelee meitä. Hän kääntyy meidän puoleemme ja me käännymme hänen puoleensa. Katseemme kohtaavat. Katselemme Vapahtajaa, jolla on rakkauden täyttämä katse ja olemus. Siinä hänen edessään sielu ja mieli täyttyy rauhalla ja pääsemme osalliseksi Jumalan täydellisestä rakkaudesta meitä kohtaan.