Viime päivinä mielessäni on ollut ikään kuin otsikko: Kuoleman monet kasvot. Se on osittain noussut viime sunnuntain aiheesta, jossa puhutaan kuoleman kohtaamisesta. Myös viime viikolla Otanmäessä tapahtunut henkirikos on ollut paljon mielessä ja puhututtanut myös valtakunnallisesti.

Omassa papin työssä erityisesti kuoleman henkinen ja hengellinen puoli on keskeinen osa työn sisältöä. Monta kertaa kuolema on näyttänyt lempeät kasvonsa. On saatettu kärsiä vaikeasta sairaudesta, jonka on päättänyt siirtyminen ajasta ikuisuuteen. On voitu valmistautua kuolemaan, joka on tullut helpotuksena kaikille läheisille.

Mutta minun ei tarvitse kuin hieman raapaista muistilokeroita, mieleen tulee paljon ihmiskohtaloita ja useita hyvin järkyttäviä kuolemantapauksia. Tuntuu siltä, että monet kuolemantapaukset ovat jättäneet syviä jälkiä sieluun. On ollut omaisten ja ystävien kanssa saattamassa viimeiselle matkalle tästä ajasta ikuisuuteen siirtyneitä, joskus hyvinkin järkyttävien tapahtumien jälkeen. Tällaiseksi järkyttäväksi tapahtumaksi lasken myös Otanmäen äärimmäisen surullisen surmatapauksen.

Mieleen ovat painuneet järkytys ja suru, jonka äärellä on oltu äärimmäisen raskaitten koettelemusten keskellä. Väkivaltainen kuolema, olkoon se rikoksen, onnettomuuden tai oman käden kautta, jättää kaikkiin lähellä oleviin omat vaurionsa, joiden kanssa on vain jatkettava elämää.

Syksyn värit alkavat loistaa ympärillämme. Kesä on jäänyt taakse ja katseet kohdistuvat tulevaan syksyyn.  Nyt luonto muuttuu ympärillämme syksyn kuulauteen ja kypsyyteen; kaikki näyttää niin selkeältä, kirkkaalta, ja kypsältä.  Keltaiset sävyt erottuvat vielä selvästi metsän keskeltä, ennen kuin tuuli alkaa riipiä lehtiä mennessään.

On rauhoittavaa katsella ympäröivää luontoa, jos siihen on mahdollisuus.  Syksy on omalla tavallaan juhlavaa aikaa, kun se ennakoi vuoden lepovaiheen, talven tuloa, siirtymistä taas kevään odotukseen. Syksyllä ihminenkin kokee olevansa osa luomakunnan kiertokulkua, osa Jumalan suunnittelemaa järjestystä. Kaikella on määräaikansa, ”aika on syntyä ja aika kuolla” niin kuin sanotaan Saarnaajan kirjassa.  

Tähän kirkkovuoden ajankohtaan liittyy virsi: ”Pois kirkas suvi kulkee” Se on oikeastaan hautajaisvirsi, mutta sen ajatuksiin voi yhtyä mihin tahansa vuodenaikaan. ”Näin taipuu elämämme, myös eteen leikkaajan, soi korjuuhetkessämme, syystuuli Jumalan.”  Syksy on kypsymisen, korjuun aikaa.   Metsät, pellot, puutarhat antavat paljon iloa omien kätten töistä ja luonnon antimista. Siksi syksyisin monissa seurakunnissa vietetään myös sadonkorjuun kiitosjuhlia.

Meidänkin elämämme kypsyy vähitellen, ja valmistautuu Jumalan sadonkorjuuseen.  Virsi 249 puhuu myös sadonkorjuusta. Jumalan käsissä on jokainen elämä, olkoon se pitkä tai lyhyt, se on silti ehyt ja kokonainen. Se on hänen lahjaansa ja Hän yksin tietää, milloin on sadonkorjuun aika.

Kirkkovuoden aiheessa ovat elämän ja kuoleman vastakohta vahvasti esillä. Syksy ja sadonkorjuu, niistä kertovat virret, kuuluvat hautajaisiin sekä päivän evankeliumiin.

Usko tulee todeksi silloin kun joudumme luopumaan kaikista maallisista tukipilareista. Näin tapahtuu viimeistään silloin, kun olemme saattelemassa rakasta omaistamme hautaan tai kun tajuamme oman elämän haurauden ja katoavaisuuden.