Muistan, kun olin toistakymmentä vuotta sitten koulutustilaisuudessa Suomen Lähetysseuran tiloissa Helsingissä. Siellä osuin samaan pöytään entisen esimieheni, emeritusarkkipiispa John Vikströmin kanssa. Keskustelimme siinä kirkkomme jumalanpalveluselämästä ja sen kehittämisestä. Muistan, kun emeritusarkkipiispa totesi minulle, että meidän kirkossamme ei tarvittaisi paljoa enempää, mutta vähän enemmän iloa kyllä tarvitsisimme jumalanpalveluksiimme.

 

Kirkkomme julkinen kuva on syntynyt vuosisatojen kuluessa. Siihen kuvaan on kuulunut aika kovia tunteita. Laki ja tuomio ovat kuuluneet pappien keskeiseen julistukseen. Papit ja kirkkoherrat tunnettiin usein ankariksi miehiksi. Oikea julistus opittiin mieltämään miesten tunteiden mukaisiksi. Evankeliumia on kyllä julistettu, mutta kun kirkkomme historiaa ajattelee, niin tulee mieleen kysymys: Mihin katosi ilo kirkostamme?

 

Niin, mihin onkaan kadonnut oikea ilo kirkostamme? Tosin, aina kun näin yleisellä tasolla puhutaan kirkostamme, niin herkästi syntyy myös vääriä yleistyksiä. Mutta jospa näitten yleisluontoisten arvioiden taakse kätkeytyisi joitakin yleisiä totuuksia. Olisiko nyt aika sille, kun kirkkomme työntekijöistä on entistä enemmän naisia, tilaa enemmän elämänläheisille tunteille, joista yksi keskeinen on ilon tunne.

Marian päivän evankeliumi on kertomus nuoren naisen ilosta. Monesti toivoisi, että tämä Marian ilo saavuttaisi meidätkin, niin että tuntisimme vähän enemmän iloa uskostamme ja voisimme säilyttää tuon ilon sisimmässämme.

 

Maria tunsi iloa äidiksi tulemisestaan. Tuon ilon hän ilmaisee ylistyslaulussaan, joka löytyy Luukkaan evankeliumista. Maria tunsi ilon Jumalasta ja hänen lahjoistaan. Pappina toivoisi, että me kristityt uskaltaisimme ilmaista enemmän iloa arkisessa elämässämme. Sitä me tänä aikana tarvitsemme. Elämänilo on sellaista, mikä tarttuu, jos siihen vain antaa luvan.

 

Kirkko on historiansa ajan toiminut unilukkarina ja varoittanut milloin mistäkin vaarasta ja uhasta. Ei niin, että tämä olisi sinänsä ollut väärin, mutta kun siinä samalla on unohtunut elämän valoisien puolien esiintuominen, niin jotakin siitä saarnan sanastosta on jäänyt kaipaamaan. Evankeliumi merkitsee ilosanomaa. Mutta jos ilosanoman julistajan yleissävy on aina kovin vakava, niin eikö jotakin siitä alkuperäisestä Raamatun sanomasta jää meille välittymättä! Tietysti meillä kaikilla on myös surumme, mutta surunkin keskellä me voimme tuntea monesta asiasta iloa.