Parhaillaan esitetään National Geographic -tv kanavalla ohjelmasarjaa aikamme yhden suurimman neron, eli Albert Einsteinin elämänvaiheista. Reilu sata vuotta sitten, eli edellisen vuosisadan vaihteessa elettiin tieteen ja tutkimuksen mullistavien keksintöjen ja löytöjen aikakautta. Maailmankaikkeus alkoi avautua aivan uudella tavalla, kun teoreettisen fysiikan alalta tehtiin ennen näkemättömän suuria oivalluksia ja teorian pohjalta uusia havaintoja. Juutalainen Albert Einstein haastoi opettajansa ajattelemaan asioista aivan uudella tavalla kuin aikaisemman mekaanisen maailmankuvan pohjalta. Tietenkin siinä kävi niin, että hänet torjuttiin koppavana nuorena miehenä. Mutta vähitellen, kun Albert sai osoitettua tieteellisillä artikkeleillaan, että hän oli vakavasti otettava tiedemies, asenteet häntä kohtaan alkoivat muuttua. Syntyi yleinen ja erityinen suhteellisuusteoria.

 

Ihmiskuntana me elämme aivan erityistä aikaa. Koko maailmankaikkeus on avautumassa meille paljastaen silmiemme edessä koko ajan yhä suurempia salaisuuksia meistä ihmisistä sekä meidän paikastamme tässä maailmankaikkeudessa, jossa me elämme. Yksi suurimpia kysymyksiä, jotka tutkijoita askarruttavat, koskee sitä, että onko muualla kuin vain meidän maapallollamme elämää. Samalla eteemme nousee kysymys Jumalasta, eli onko häntä olemassa ja jos on, niin millainen hän on.

 

Monet aikamme tiedemiehet tai –naiset ottavat aikanamme kantaa muihinkin kuin tiukasti oman tutkimusalansa kysymyksiin. Niinpä monet luonnontieteilijät eivät usko persoonalliseen jumalaan, joka kuulisi meidän rukouksiamme ja jonka puoleen kannattaisi suunnata ajatuksiaan, ikään kuin tämä johtopäätös nousisi fysiikan laeista.

 

On paljon kiistelty siitä, uskoiko Albert Einstein Jumalaan. Elämänsä lopulla Einstein totesi kyynisesti, että fysiikan laeissa voi nähdä jonkinlaista panteistista jumaluutta, joka mahdollistaa planeettojen ja tähtirykelmien olemassaolon, mutta hänen on vaikea ajatella Jumalaa Raamatun kertomusten pohjalta. Valitettavasti tämän kaltainen näkemys alkaa vallata entistä enemmän alaa niin maailmalla kuin meidän suomalaistenkin keskuudessa. Jumalaan uskominen koetaan entistä useamman mielestä turhaksi ja itselle hyödyttömäksi.

 

Meille kristityille Jumala ei ole rajattu vain meidän aurinkokuntaamme, vaan uskomme, että hän on kaikkialla maailmankaikkeudessa. Kysymys Jumalasta, se millainen hän on, liittyy läheisesti siihen, miten me ymmärrämme oman paikkamme ja tehtävämme maailmassa. Kristittyinä uskomme, että Jumala ilmoittaa itsensä meille omassatunnossa, luonnossa sekä ihmisten ja kansojen kohtaloissa yleisellä tasolla sekä erityisesti Raamatussa ja Jeesuksessa Kristuksessa.

 

Meitä kaikkia, joita askarruttaa maapallomme tulevaisuus sen monien uhkakuvien edessä pohdimme olemassa-olomme syytä. Miksi me olemme täällä ja onko meillä mitään tarkoitusta ja tehtävää, kysymme. Me tuhoamme jatkuvasti elämän edellytyksiä asuttamaltamme maapallolta. Me tuhoamme toistemme elämää taistelemalla toisiamme vastaan. Onko ihmiskunnan säilyttäminen meidän tärkein tehtävämme, vai olisiko vielä joku suurempi tehtävä?

 

Ei ole yhdentekevää, mitä ajattelemme elämämme tarkoituksessa. Jos meidän olemassaolo olisi vain lukemattomien peräkkäisten sattumien summaa ja kohtalon oikkua, siitä seuraa omat vaikutuksensa meidän jokaisen elämään. Jokainen etsiköön oman elämänsä tarkoituksen, jos nyt sattuu olemaan sitä vailla, saatetaan kylmästi ajatella. Vain vahvimmilla on olemassaolon oikeutus. Sitä kutsutaan luonnon valinnaksi. Tällaisesta ajattelusta seuraa loogisesti se, että olemme lopulta vain sokean kohtalon armoilla, jota korkeintaan sivistynyt humanismi kannattelee.

 

Jos Jumalaan uskomisella ei ole merkitystä, ei myöskään lasten kastaminen sekä kristillinen kasvatus kannata. Tähän ajatteluun päädytään myös monissa suomalaiskodeissa. Suomessa yhä useampi lapsi jää kastamatta ja vaille kristillistä kasvatusta. Tämä todetaan viimeisessä kirkon nelivuotiskertomuksessa.

 

Mikkelin piispa Seppo Häkkinen on pohtinut samaa asiaa, arvioidessaan sen merkitystä, että lapsi pienestä pitäen juurrutetaan kristilliseen traditioon ja kirkon uskoon. Sitä ei tehdä pakottamalla eikä pakkosyöttämällä vaan omalla esimerkillä johdatetaan lapsi luottamaan turvalliseen Taivaalliseen Isään. Häkkinen toteaa, että kasvatus on vielä Suomen evankelis-luterilaisen kirkkomme keskeinen vahvuus.

 

Mutta samalla on myös kysyttävä, miten on kotiemme kristillisen kasvatuksen laita? Kodin merkitys kristillisen uskon synnyssä ja hengellisen perinnön siirtämisessä on keskeinen. Kodin antamaa hengellistä perustaa ei voi mikään korvata. Tunnettu venäläinen kirjailija Fjodor Dostojevski, jota pidetään kulttuurimme ajattelun ja perimmäisten kysymysten pohtijana, käsittelee vuonna 1880 ilmestyneessä teoksessaan Karamazovin veljekset kristillisen kasvatuksen merkitystä.

 

Karamazovin veljekset on Dostojevskin viimeiseksi jäänyt teos, jota on sanottu yhdeksi kaikkien aikojen merkittävimmistä romaaneista. Teos on vaikuttanut länsimaiseen kulttuuriin hyvin suuresti. Muun muassa psykologi Sigmund Freud ja eksistentialistifilosofi Jean-Paul Sartre ovat kommentoineet romaanin vaikutuksista ajatteluunsa. Romaanin teemoja ovat usko, moraali, ihmisten kärsimys ja kuolemattomuuden suhde ihmiseen.

 

Tarinana teos piirtää aika rajunkin kuvauksin maiseman kolmen veljeksen, Dmitrin, Ivanin ja Aleksein sekä heidän isänsä Fjodorin aatemaailmasta, Heidän elämänasenteensa ovat hyvin erilaisia. Kaksi veljestä, eli Ivan ja Aleksei väittelevät hyvin pitkään ja hartaasti Jumalan olemassaolosta. Mitä siitä seuraa, jos uskomme Jumalaan tai olemme uskomatta häneen? Veljesten välejä kiristävät hyvin jyrkät erimielisyydet.

 

Nuorin veljeksistä eli Aleksei puolustaa kristillistä kasvatusta: "Tietäkää siis, ettei ole mitään korkeampaa, eikä voimakkaampaa, ei terveellisempää eikä hyödyllisempää ihmisen vastaiselle elämälle, kuin jokin hyvä muisto, varsinkin lapsuudesta saatu. Teille puhutaan paljon teidän kasvatuksestanne. Jokin tuollainen ihana, pyhä muisto, joka on säilynyt lapsuudesta saakka, kenties onkin paras kasvatus. Jos voi koota paljon tuollaisia muistoja mukaansa elämän matkalle, niin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos vaikkapa vain yksi ainoa hyvä muisto jää sydämeenne, niin sekin voi joskus olla pelastuksenne."

 

Dostojevskin romaanihenkilön ajatuksiin on helppo yhtyä. Annammeko lapsille mahdollisuuden saada kokea hengellisiä kokemuksia, vai riistämmekö ne heiltä pois? Väitetään, että lapset aikuistuttuaan saavat sitten uskoa, jos asiat silloin alkavat kiinnostaa, mutta kasvattajia tämä asia ei lainkaan koske. Mutta eikö silloin, kun elämä on jo mennyt pahasti väärille raiteille, avun saaminen on myöhässä, kun on jo paljon vahinkoja syntynyt. Luonnollisesti avun saaminen ei ole koskaan liian myöhäistä. Silti moni nuori ihminen ajautuu tänä aikana haaksirikkoon, vailla tarkoituksen tunnetta, yksinäisyyteen ja elämän mielettömyyteen. Se ei ole meille ihmisille alun perin tarkoitettu tila.

 

Kun me ajattelemme keskellämme kasvavia lapsia ja nuoria, niin heillä jokaisella on oikeus kuulla evankeliumin sanoma hyvästä Jumalasta sekä heillä on oikeus luottaa ja turvautua Häneen. Onko meillä oikeutta olla kyynisiä ja tappaa lapsesta luontainen kiinnostus hengellisiin asioihin, vaikka itse olisimme tieteellisen maailmankuvan nimissä kadottaneet uskomme Jumalaan. Lapsuudesta saakka sielussa säilynyt pyhä muisto, kokemus rakastavasta Jumalasta, on elämän suurin ja tärkein asia. Ja ennen kaikkea: usko Jeesukseen Kristukseen vie kerran iankaikkiseen elämään. Tästä myös evankeliumin sanoma meitä muistuttaa.