Evankeliumikertomus kahdesta pojasta on hyvin tuttu tilanne niissä perheissä, joissa on kouluikäisiä lapsia tai nuoria, kun vanhemmat muistuttavat koti- tai koulutehtävistä. Yksi lapsi tottelee kyllä, mutta kun silmä välttää, hän yrittää luistaa vastuustaan. Toinen lapsi taas väittää heti vastaan: en minä ehdi, en jaksa, miksi minä aina! Mutta sitten hän saattaa tulla katumapäälle ja tehdä kuitenkin niin kuin vanhemmat pyytävät.

Kaikkina aikoina vanhemmilla näyttää ollen ongelmia lastensa kanssa. Siihen viittaa päivän evankeliumin vertaus kahdesta pojasta. Toinen oli kiltti ja kuuliainen päällisin puolin, vakuutti tekevänsä niin kuin isä käski. Hän halusi säilyttää kunnon pojan kasvot. Mutta hän petti lupauksensa, ei mennytkään viinitarhaan töihin, niin kuin hän oli isälleen luvannut.

Toinen poika oli paljon rehellisempi. Hän sanoi sen suoraan ja vastusti isänsä tahtoa. Hän ei jaksanut mennä töihin viinitarhaan, tai ei vain huvittanut. Mutta hetken mietittyään omatunto alkoi muistuttaa: ”Kyllä sinun kuitenkin pitäisi mennä. Se on sinun tehtäväsi ja isä tarvitsee apuasi.”

Toisen esimerkin voisimme ottaa vaikkapa tämän ajan yhdistystoiminnasta. Suomesta saatetaan sanoa, että tämä on yhdistysten luvattu maa. Suomea on perinteisesti opittu rakentamaan yhdessä. Eri vapaaehtoisjärjestöt ja yhdistykset ovat olleet meille suomalaisille ominaista toimintatapaa. Moni tuntee edelleenkin kutsumusta yhteiseen vastuunkantoon jos ei oman työnsä välityksellä niin vapaa-aikanaan.

Yhdistystoiminnassa joudutaan myös usein kysymään, kuka tekee ne välttämättömät tehtävät yhdistyksessä, jotka sisältävät paljon vastuuta. Monia kutsutaan eri vapaaehtoistehtäviin, mutta tiukan paikan tullen vahvasti tehtävään sitoutuneita henkilöitä ei sitten aina löydykään. On ehkä luvattu tehdä joku vastuutehtävä, mutta tehtävän hoitaminen on jäänytkin puolitiehen. Sitten löytyy se vastuuntuntoinen, joka suostuu kuitenkin hoitamaan asiat, vaikka hän on alun perin halunnut kevennystä tehtävien hoitamiseen.

Olipa esimerkit otettu mistä tahansa, niin Jeesuksen vertausopetus kuuluu sarjaan hänen puheitaan, jotka hän piti Jerusalemissa. Hän oli nyt temppelissä ja joutui vastatusten ylipappien ja kansan vanhimpien kanssa. Juuri heille on tämä vertaus osoitettu. Heiltä kysyttiin, kumpi poika teki oikein; se vastaan hangoitellut, joka sitten tuli katumukseen ja suoritti tehtävän, vai se joka oli jättänyt tehtävän tekemättä pettäen lupauksensa?

Ihan oikein he vastasivat: ”Edellinen”, mutta vertauksen kärki olikin suunnattu heille itselle ojennukseksi. Ylipapit ja kansan vanhimmat ajattelivat olevansa kunnon kansalaisia, joilla näytti olevan jo valmiiksi varattuna eturivin paikat Jumalan valtakuntaan. Nyt sitten publikaanit ja portot; ihmiset, joita halveksittiin, pääsivätkin ennen heitä. Ihmisten arviot toisten kelvollisuudesta Jeesuksen mielestä pettivät pahasti. Voimme vain kuvitella, kuinka ylipapit ja kansan vanhimmat loukkaantuivat Jeesuksen puheeseen syvästi.

Jeesus valitsi totuuden todistajaksi, apostoliksi, Matteus-nimisen miehen, joka kuului kaikkein epärehellisimpään ja halveksituimpaan ammattikuntaan, nimittäin publikaaneihin eli vihatun miehittäjävallan Rooman veronkantajiin. Publikaanit olivat huonossa maineessa omien kansalaistensa keskuudessa myös sen vuoksi, että heitä pidettiin epärehellisinä.

Toinen näkökulma vertauksen halveksittujen joukkoon olivat portot eli prostituoidut. Prostituutio on ollut ihmiskunnassa läsnä aina, eikä siitä ole vieläkään ponnisteluista huolimatta päästy eroon. Niin tarjontaa kuin kysyntääkin on edelleen. Nykypäivän Euroopassa prostituution takana on kansainvälinen, järjestäytynyt rikollisuus ja ihmiskauppa. Tämän vuoden yhteisvastuun aiheena oli ihmiskaupan uhrien auttaminen. Kun ongelma tuodaan näkyvästi esille, niin rikollisjärjestöjen on hankalampi toimia.

Miksi sitten Jeesus halusi puhua prostituutiosta? Kaikki kuulijat ainakin tunsivat ilmiön. He eivät voineet sulkea silmiään tältä ilmiöltä. Mutta Jeesus halusi opetuksellaan ennen kaikkea ilmaista, että epärehellisyys tai elannon ansaitseminen omalla kehollaan eivät olleet niin suuria syntejä kuin ylipappien ja kansan vanhempien itsensä korottaminen toisten yläpuolelle. Ylpeys on roomalaiskatolisen kirkon perinteen mukaan ensimmäinen niin sanottu kuolemansynti, joka johtaa ihmisen muihin synteihin. Ylpeys liittyy keskeisesti vallanhimoon ja vallan väärinkäyttöön, koska se sokaisee ihmisen lähimmäisyydestä. Tämä sama synti liittyy myös kansainväliseen terrorismiin. Kuvitellaan, että ollaan toisten yläpuolella ja sen vuoksi lähimmäisten tuhoaminen on tekijälleen suuri ansio. Kauheaa!

Tämän päivän varsinainen aihe ”itsensä tutkiminen” kehottaa meitä arvioimaan, mihin joukkoon me itse luemme itsemme. Jos olen elänyt kunnolla, eikä minussa ole mitään moitteen aihetta, onko minulla ilman muuta pääsylippu Jumalan valtakuntaan? Entä jos itsekin huomaan, että olen etääntynyt liian kauas Jumalasta, ja monenlaiset asiat painavat tunnolla? Jos koko elämän suunta on tiettynä aikana mennyt aivan harhaan, niin onko silloin mahdollista palata ikuiseen elämään vievälle tielle?

Tämän kaltaiset kysymykset merkitsevät itsensä tutkimista, ja siihen Jumala haluaa meitä kutsua. Se on tärkeää uskonelämän tilannearviointia. On syytä tutkia uskonsa ja elämänsä perusteita, missä olemme menossa. Vaikka olisimme olleet lapsesta ja nuoresta saakka uskonasioiden omaksuneita, me muutumme eri ikävaiheissa eikä se voi olla vaikuttamatta uskonelämäänkin. Siksi on tarpeen aina uusissa vaiheissa kysellä: Mille perustalle uskoni rakentuu?

Jeesuksen vertaus osoittaa ennen kaikkea, ettei kukaan pelastu tekojen kautta. Se veljeksistä, joka kielsi noudattavansa Jumalan tahtoa, tuli lopulta katumukseen ja ymmärsi, mikä on oikein. Jumala ei katso, kuinka hyvin olemme elämässä onnistuneet. Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen kautta me olemme pelastettuja. Kaikki olemme silloin samalla viivalla. Sinulla ja minulla, meillä kaikilla on yhtäläiset edellytykset päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.

Jumala kohtelee meitä ehdottoman tasa-arvoisina. Jokainen hänen luomansa ihminen on hänelle yhtä rakas, ja jokaisen hän tahtoo pääsevän taivaan iloon. Vaikka elämä olisi kolhinut, ja synti vienyt mukaansa, on aina mahdollisuus palata. Jumala kuulee heikonkin huokauksen. Hän katsoo armollisesti jokaisen katuvan puoleen. Ei tarvitse osata selitellä hänelle mitään, tarvitsee osata vain lyhyt yksinkertainen rukous: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”. Tämä on niin sanottu publikaanin rukous, sekin Jeesuksen kertomasta vertauksesta. Hän lausui sen hyvin nöyrällä mielellä.

Publikaanin rukous tuli kuulluksi. Hänen kaltaisellaan ihmisellä on riittävästi uskoa; pelastavaa uskoa, joka vie perille. Jo tässä ajassa se kantaa ja auttaa eteenpäin. Muuta turvaa ei ole silloin kun huomaa rikkoneensa ja epäonnistuneensa. Armo tuo silloin uuden alkamisen mahdollisuuden.

Lopulta on yksi ainoa poika, joka teki oikein. Hän on Jumalan oma Poika Jeesus Kristus. Hän lupasi kuolla syntiemme tähden ja hän myös piti lupauksensa. Jeesus oli synnitön, ja siksi hän pystyi täyttämään Isältä saadun tehtävän. Hän oli siinä uskollinen kuolemaan asti. Siksi tämä Jeesuksen teko on tullut meidän hyväksemme. Meille paljossa rikkoneille kuuluu armo ja anteeksianto. Siinä yksin on meille pelastus ja pääsy Jumalan yhteyteen.