Me olemme Suomessa valmistautuneet presidentin vaaleihin. Joka on seurannut vaaleista käytyä uutisointia tai seurannut vaalihaastatteluja, on voinut todeta, että kaikki presidenttiehdokkaat ovat tuoneet esille sen, kuinka elämämme on muuttunut entistä arvaamattomammaksi. Ehdokkaat ovat luetelleet paljon epävakautta lisänneitä tekijöitä niin maailman politiikassa kuin luonnonolojen suhteen.

Kaikista puheista on käynyt esiin se, että emme voi sulkea silmiämme siltä, mitä maailmassa meidän ympärillämme tapahtuu jatkuvasti. On puhuttu paljon siitä, että meidän suomalaisten on yhteiskuntana pyrittävä turvaamaan omat asiamme ja osallistuttava yhdessä muiden maailman maiden kanssa turvallisuuden kehittämiseen eri elämänalueilla. Maailma on jatkuvasti tullut entistä pienemmäksi ja kaikki tapahtumat, kuten terrorismin uhka ovat tulleet koko ajan meitä lähemmäksi. Meidän suomalaisten yhteiskunnan tila on yksi maailman vakaimmista, mutta siitä huolimatta me emme voi olla varmoja siitä, että niin oman maamme kuin ympärillämme olevan maailman poliittinen tilanne säilyy rauhallisena.

Silti, me näemme ympärillämme jatkuvasti myös toivon merkkejä. Eilen tuli Ylen TV1:stä hyvin mielenkiintoinen haastattelu. Siinä Maarit Tastula haastatteli lapsena 10-vuotiaana perheineen Irakista kiintiöpakolaisena Suomeen tullutta Hussein al-Taeeta sekä hänen ja hänen sisarustensa ensimmäistä opettajaana Suomessa toiminutta Maisa Istolaista. Husseinin vanhemmille oli pakolaisleirillä annettu kolme vaihtoehtoa, mihin maahan he olisivat voineet muuttaa: Australiaan, USA:han tai Suomeen. Perheen isä oli kysynyt, missä maassa perheen viisi lasta voivat saada parhaan mahdollisen koulutuksen. Vastaus oli: Suomessa. Niinpä seitsemänhenkinen perhe muutti Suomeen.

Minuun teki hyvin syvän vaikutuksen Hussein al-Taeen haastattelu, kun hän kertoi siitä, miten heidän perheensä otettiin Suomeen vastaan ja he saivat hyvän koulutuksen ja Hussein oli päässyt mukaan töihin Martti Ahtisaaren rauhanvälitysorganisaatioon. Hussein onkin osallistunut moniin tärkeisiin neuvotteluihin eri maissa, ja erityisesti Irakissa, jossa on etsitty yhteistä ulospääsyä umpikujassa, jossa ihmisten väliset syvät ristiriidat ovat tehneet rauhanomaisen rinnakkaiselon hyvin vaikeaksi.

Tastulan ohjelmassa Maisa-opettaja kertoi siitä alkuvaiheesta, kun Husseinin perheen lapset aloittivat koulunkäynnin. Heillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta vähitellen lapset oppivat ymmärtämään ja puhumaan Suomea. Opetus oli lasten kohdalla hieman erilaista, kun numeroita opeteltiin pelaamalla Uuno-korttipeliä ja talojen nimiä maitopurkeista tehdystä kaupungista. Maisa-opettaja opettaja opetti hyvin käytännön läheisesti. Kun irakilaiskoululaisilla tuli erimielisyyttä ja riitaa, Maisa oli opettanut, että jokainen saa kertoa oman asiansa vuorollaan ja toisten oli kuunneltava loppuun asti. Näin Maisa antoi opetuksen rauhan toteuttamisesta omassa lähipiirissään. Näin myös Husseinista kasvoi maailman rauhan lähettiläs, joka puhuu erinomaista suomen kieltä ja on löytänyt omaan elämäänsä hyvin merkittävän roolin.

Tämän päivän uutismaailmaa hallitsee kansojen väliset jännitteet ja ristiriidat. On taas puhuttu jopa ydinasesodan mahdollisuudesta. Suurin osa ihmiskuntaa janoaa kuitenkin rauhaa niin lähelle kuin kauaksi. Se varsinainen rauha lähtee kuitenkin meidän jokaisen omasta elämänpiiristä. Presidenttiehdokkaat ovat tuoneet esiin monia vakavia huolenaiheita, joiden keskellä me suomalaiset tällä hetkellä elämme. Rauhantyö alkaa siitä, että me pyrimme tekemään työtä ja ratkaisemaan ongelmia meidän omassa yhteisössämme ja maassamme.

Nämä samat periaatteet koskevat myös ekumeenista työtä. Ekumenia sanana tarkoittaa koko asuttua maanpiiriä, eli kaikkia ihmisiä. Ekumeeninen työ täällä Kajaanissa ja Kainuussa alkaa siitä, että me eri seurakuntien vastuunkantajat kohtaamme toinen toisemme ja ilmaisemme halumme ymmärtää toisiamme ja oppia toisiltamme.

Me suomalaiset olemme viime vuonna juhlineet 100-vuotista itsenäisyyttämme. Tammikuusta lähtien olemme muistelleet myös vuoden 1918 tapahtumia. Juuri itsenäistynyt kansakunta oli repeämässä kahtia, kun käsitykset siitä, miten maamme olot tuli järjestää, hajosivat kahteen leiriin. Seurauksena oli vakavaa verenvuodatusta ja siitä seurannut vastakkainasettelu ja katkeruus sävyttivät kansakuntamme ensitaipaleita hyvin vakavasti. Vähitellen yhteiskunnassa haluttiin kuitenkin kulkea eteenpäin ja löytää yhteiskunnallinen tasapaino. Paljon haavoja ja arpia jäi kuitenkin moniin perheisiin ja sukuihin, kun väkivallan ja huonojen vankileiriolojen vuoksi kymmenet tuhannet saivat surmansa.

Ristiriitojen keskellä ajaudutaan usein sovittamattomiin ristiriitoihin. Siksi maailmallakin on paljon syviä konflikteja, joista eteenpäin pääseminen osoittautuu hyvin vaikeaksi. Rauhaan ei ole kuitenkaan muuta tietä, kuin käymällä läpi niitä virheitä, joita puolin ja toisin on tehty. On myös löydettävä sovinto eri tavalla ajattelevien kesken.

Kirkkojen kesken tehdään myös jatkuvasti työtä, jossa kristillisen opin sisällöstä keskustellaan kunnioittavasti ja yhteistä työtä etsien. Tätä työtä tarvitaan niin meillä Suomessa kuin maailmalla, jossa kirkkojen sisäiset ja keskinäiset erimielisyydet repivät. Reformaation 500-vuotismerkkivuosi koettiin viime vuonna kuitenkin hyväksi, kun vuoden aikana tapahtui lähenemistä eri kirkkokuntien kesken. Vaikka ajattelemme eri tavalla, voimme kuitenkin elää edelleen yhdessä rauhanomaista rinnakkaineloa. Tähän me saamme pyytää Jumalalta johdatusta.