Tammikuussa tulee kuluneeksi 100 vuotta Suomen sisällissodan käynnistymisestä. Presidentti Sauli Niinistö otti uudenvuoden puheessaan esiin, kuinka itsenäisyyden vuosi vaihtui sisällissodan vuodeksi, eikä edes pitkä aika ole kaikkia sen arpia peittänyt. Syitä katkeruuden ylläpitoon on ollut helppo ymmärtää. Suomen historian ristiriitaisimpana tapahtumana sisällissodan vaikutukset suomalaisiin ja suomalaiseen yhteiskuntaan ovat olleet pitkäkestoiset. Vihanpidossa osoitettiin käsittämätöntä julmuutta. Molemmat sodan osapuolet syyllistyivät poliittiseen terroriin ja raakuuksiin.

Minulta on kirkon viranhaltijana useamman kerran tiedusteltu suoraan, miksi kirkko meni sisällissodassa sortajien puolelle. Kysymys on vuosien aikana vaivannut itseäni. Osittain kirkon pysyminen keskeiseltä osin valkoisten puolella on selittynyt luterilaisuuden kahden regimentin opista, jonka mukaan kristityn on oltava kuuliainen esivallalle. Kysymys on käytännössä aina mutkikas ja riippuvainen katsojan näkökohdasta. Suomalainen papisto edusti järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja pelkäsi Venäjän vallankumouksesta ja sisällissodasta kantautuneita tietoja, jossa myös tiedettiin tapahtuneen suuria julmuuksia.

Se miten kirkko asemoi itsensä nykyajan valtiollisessa elämässä, on kuitenkin erilainen kuin sääty-yhteiskunnan välittömän päättymisen jälkeen. Kirkon edustajat kokivat sisällissodan käynnistyessä pääosin, että yhteiskunnassa on pidettävä järjestystä, minkä vuoksi kapinointi esivaltaa vastaan tuomittiin laajasti. Toinen ongelmakysymys koski koettua epäoikeudenmukaisuutta, jossa kirkon piirissä ei riittävästi kyetty osoittamaan ymmärrystä oikeutettuja yhteiskunnallisia uudistuksia kohtaan.

Opiskeluajoiltani mieleeni on jäänyt teologian professorina vuodesta 1938 sekä myös Kotimaa-lehden päätoimittajana vuodesta 1944 toimineen Yrjö J.E. Alasen kannanotot, kun hän oli vuonna 1918 saanut pappisvihkimyksen. Alasella oli tilaisuus vierailla Tammisaaren vankileirillä, josta hän totesi olosuhteiden olleen täysin epäinhimilliset. Alanen yritti vedota yhteiskunnan päättäjiin, ettei vankileirillä olisi saanut vallita koston hengen, mutta hän koki, ettei hän tullut vetoomuksineen kuulluksi. Olosuhteiden seurauksena syntyi tuhansia tarpeettomia kuolonuhreja. Yhteiskunnassa vallitsi pelon ja koston voimat, joita ei riittävästi saatu hillittyä.

Nykypäivän sisällissodat kertovat poikkeuksetta sen, että ne ovat aina inhimillisesti katsottuna pahimpia julmuuden kasvupesiä. Kun väkivaltaisuuksien osapuolet jatkavat yhteiselämää yhdessä, niin katkeruudet siirtyvät helposti sukupolvelta seuraavalle ja aina kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka. Siksi kirkon näkökulmasta demokraattinen ja rauhan turvaava yhteiskunta on tavoiteltavin, jossa kukin saa valita itselleen parhaiten sopivan päättäjän eikä yhteiskunta perustu edes valtion toimesta väkivallan käyttöön kuin vain pakon edessä. Turvallisuus ja oikeudenmukaisuus ovat terveen yhteiskunnan parhaat tuntomerkit. Toivottavasti saamme jatkossakin elää Suomessa turvattua elämää.