Vietämme tänään Kaatuneitten muistopäivää ja sen merkkinä Suomen liput liehuvat lipputangoissa. Moni ei ehkä tule ajatelleeksi, että tämä kaatuneitten muistopäivä on alun perin ollut ensi sijassa kirkollinen. Kaatuneitten muistopäivän viettäminen sai alkunsa lähes päivälleen 80 vuotta sitten. Huhtikuussa 1940 järjestettiin piispainkokous, jossa ehdotettiin suru- ja muistojumalanpalvelusten pitämistä talvisodan sankarivainajien muistoksi sunnuntaina 19. toukokuuta 1940.

Suunnitelman tietoonsa saanut puolustusvoimain ylipäällikkö, sotamarsalkka Carl Gustaf Mannerheim kansakunnan yhtenäisyyttä korostaakseen määräsi, että toukokuun kolmatta sunnuntaita oli vietettävä talvisodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä.

Meidän suomalaisten kannalta sodat ovat keskeisesti määritelleet meidän kansallista olemassaoloamme. Mutta sanoisin, että meidän suomalaisten historiaa ovat määritelleet myös kaikki meidän elinolosuhteistamme johtuneet koettelemukset. Vuosisatojen aikana on täytynyt selvitä kaikista niin luonnonolojen asettamista ankarista vaatimuksista kuin suurvaltapolitiikankin aiheuttamista sodista. On myös koettu vakavia tautiaaltoja, jotka ovat surmanneet joukoittain kansalaisia.

Koronakriisi on aiheuttanut jo nyt mittaamatonta vahinkoa ja kärsimystä eri puolilla maailmaa. Ongelmana ei ole ollut ainoastaan tauti itse, vaan myös talouden rakenteiden horjuminen eri puolilla maailmaa. Myös henkiset ja mielenterveysongelmat ovat seuranneet monia. Eninten kärsimystä on aiheutunut köyhille maille, joiden talous ja terveydenhuolto on muutoinkin jo ollut heikoissa kantimissa. Meillä Suomessa yhteiskunnan rakenteet ovat keskimääräistä vahvemmat, ja meillä on enemmän resursseja selviytyä taudin aiheuttamista ongelmista.

On sanottu, että jokainen sukupolvi joutuu käymään koettelemuksia. Ne voivat vaihdella suurestikin, mutta mikään sukupolvi maailmassa ei ole päässyt helpolla. Toivottavasti ainakin tämä koronaviruksen aiheuttama ahdinko saisi meidät ponnistelemaan yhdessä paremman tulevaisuuden eteen ja löytämään yhteistä henkistä- ja arvopohjaa tulevaisuuttamme varten.

Vietämme rukoussunnuntaita, jolloin tutkimme mitä Jeesus opettaa rukouksesta. Rukous ei kuulu vain kirkkoon tai johonkin muusta elämästä erilliseen saarekkeeseen, vaan se on mitä jokapäiväisin asia, nousee elämän keskeltä, ja sitä me tarvitsemme arjessa ja juhlassa, ilossa ja surussa.

Tärkeää ei ole, miten paljon osaamme tai tahdomme Juma­lalle kertoa. Pelkkä oleminen ja viipyminen Pyhän Kol­miyhteisen Jumalan edessä, vaikka arkipäivän toimien kes­kellä, tuo siunauksen tavalliseen päivään. Oleellisempaa kuin rukouksen muoto, paikka, sanat on sydämen tila, eli tarve olla Herran edessä, osallisena hänen siunaukseensa. Hän on luvannut kuulla hiljaisenkin rukouksen.