maanantai, 14. lokakuu 2019

Muista pyhittää lepopäivä

Yksi maailman kuuluisimmista ja suosituimmista musikaaleista kertoo köyhästä 1900-luvun alun ukrainalaisesta juutalaisperheestä. Musikaalin nimi on Viulunsoittaja katolla. Musikaali on tullut tunnetuksi ei ainoastaan tunnetuista lauluistaan, kuten Rikas mies jos oisin Tai nousee päivä, laskee päivä. Se kertoo myös elämänläheisestä perheen kuvauksesta, jossa perheen aikuistuvat tyttäret etsivät omaa sydämen tietään juutalaisyhteisön sääntöjen puristuksessa.

Musikaalista tehtiin myös kuuluisa yhdysvaltalainen elokuva vuonna 1971, jota Suomen yleisradiokin on esittänyt useasti, viimeksi viime vuonna. Tuossa elokuvassa kerrotaan, kuinka köyhän perheen henkinen elämä kaikkine sääntöineen oli myös hyvin vireää. Erityisesti sapatin, eli pyhäpäivän vietto kuvataan rikkaana ja elämää tukevana yhteisöllisyytenä.

Sapatin vietossa ei ollut kysymys vain kolmannen käskyn, eli Muista pyhittää lepopäivä noudattamisesta, vaan myös perheen ja suvun henkisen elämän keskuksesta. Sapattina koettiin niin hengellistä kuin henkistä perheen jäsenten yhteyttä. Tämän juutalaisperheen kuvaus on sykähdyttänyt myös meitä suomalaisia. Moni suomalainen on ollut viehättynyt musikaalin elämänläheisestä sanomasta, sen kertomasta rakkaudesta ja elämänilosta.

Meitä Uuden testamentin lukijoita ja kuulijoita voi tämänkin päivän evankeliumia kuullessamme vaivata näköalaharha. Jeesuksen ja fariseusten välien selvittelystä meille on voinut syntyä kuva, jossa juutalaisten sapatin viettoa kuvastaa elämälle vieras ja ahdasmielinen uskonnollinen ankaruus. Juutalaisuudessa ja kristinuskossa pyhäpäivän vietossa on paljon enemmän kysymys elämän sisällöstä ja perimmäisestä tarkoituksesta kuin pelkästä yksipuolisesta sääntöjen noudattamisesta.

Niin, voisiko meidänkin elämässämme toteutua sapatin tai sunnuntain alkuperäinen tarkoitus? Voisimmeko löytää pyhäpäivän vietosta oman henkisen ja hengellisen elämämme keskuksen, josta löydämme lepoa ja voimaa jokapäiväiseen elämäämme, ja jossa Jumala saisi hoitaa meitä pyhän sanansa ja henkensä välityksellä?

Tämän pyhäpäivän teemana on kristityn vapaus. Vapaus ei koskaan kuitenkaan ole rajatonta. Meitä jokaista ihmistä velvoittaa toinen toisemme huomioiminen. Jo lapsesta pitäen meille opetetaan käyttäytymistapoja. Millaista on elämä, jos meillä ei olisi mitään sääntöjä? Aika vaikeaksi se tulisi.

Yksi vapauden keskeinen tuntomerkki on se, että me kunnioitamme ihmisoikeuksia. Kaikki, mikä loukkaa ihmisten perusoikeuksia, rajoittaa myös meidän vapauttamme. Onkohan niin, että suuressa osassa maailman valtioista ei kunnioiteta kovin korkealle jokaisen kansalaisen perusoikeutta vapauteen ja turvallisuuteen. Syyriassakin käydään loppumattomalta tuntuvaa sotaa, jossa eri valtioiden valtapelit syrjäyttävät täydellisesti kansalaisten oikeuden turvattuun elämään.

Meidän vapauttamme voi rajoittaa myös väärä kuva kristillisyydestä. Monella meidän aikamme ihmisellä voi olla sellainen kuva kristillisyydestä, jossa kristillisyys on pääasiassa lukuisa määrä kiellettyjä asioita, ankaria normeja olemisen ja käyttäytymisen suhteen ja lisäksi vielä aika ryppyotsainen ja kielteinen elämänasenne. Siihen kuuluu ajatus, että kaikkialla pitää nähdä vaarallisia ja kiellettyjä asioita.

Ehkä meidän suomalaisessa kristillisyydessämme elettiinkin menneinä aikoina aika rajoittunutta elämää. Siihen oli kyllä osittain syynä se, että esivanhempiemme arkinen elämä oli hyvin karua ja puutteenalaista. Ankarissa olosuhteissa ei aina löytynyt elämäniloa, vaan moni koki elämänsä ankeaksi. Kun siihen vielä lisättiin kristillisyys, joka antoi paljon rajoitteita arjen ja pyhäpäivän viettoon, ei ole ihme, että moni nykypäivän suomalainen on pyrkinyt etäämmälle kirkosta ja sen kireäksi koetuista elämänopeista.

Kristillisyys on voinut näyttäytyä monelle meidän vapauttamme vahvasti rajoittava kuva. Moni on ehkä tullut tuntemaan sellaisen henkilön, joka on kertonut olevansa uskovainen. Kun sitten on kuunnellut ja hänen puheistaan, niistä on välittynyt hyvin elämänkielteinen asenne. Tämä on johtanut siihen, että usko ei ole houkutellut ja sitä on halunnut pilkata sekä sanoutua siitä selkeästi irti.

Tällainen vaara on meidän hyvä tiedostaa. Kun koko ympäröivä maailma tuntuu synkältä ja uhkaavalta ja sitä vastaan on rakennettava ylittämätön muuri. Uskonnollisuudesta syntyy kahlitseva voima, jota ohjaa pelko; vapauden ja muutoksen pelko. Kaikkialla nähdään enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia.

Tällä hetkellä elokuvateattereissa pyörii elokuva nimeltä Marian paratiisi. Se kertoo todellisuuteen pohjautuen viime vuosisadan alkupuolelta toimineesta uskonnollisesta suomalaisesta hengen liikkeestä. Sen toimintaa kuvataan hyvin jyrkkänä arvomaailmaltaan. Elokuvan toinen päänäyttelijä on kajaanilainen Satu Tuuli Karhu, joka onnistuu kuvaamaan hyvin aidosti hämmennyksen, joka syntyi liikkeen johtajan, Maria Åkerblomin mielivaltaisesta toiminnasta. Liikkeen jäsenet sidottiin yhteisöön ankaralla kurilla. Kuitenkin liikkeessä mukana olevat nuoret kaipasivat vapautta ja halusivat irrottautua liikkeen piiristä. Voimakas vapauden kaipuu oli heidänkin sisimmässään.

Joku voi ajatella: eikö tämän ajan ihmiselle ole vaarallista saarnata vapaudesta, kun sitä on meillä liikaakin: Millään ei enää tunnu olevan väliä, kun halutaan elää vailla mitään sääntöjä. Tämäkin vaara on olemassa. Holtiton elämäntapa ei ole vapautta vaan suurta synnin orjuutta ja kahleita. Tässä orjuuttavassa näennäisvapaudessa luomistyön parhaimmat lahjat yksi toisensa jälkeen menettävät merkityksensä. Mikään ei enää tunnu miltään. Se vapaus mitä maailma, tai pohjimmiltaan sielunvihollinen antaa, on hetkenkestävä huume, jonka jälkeen ei olekaan mitään, vaan pelkkä tyhjyyden tunne. Tämä ei ole sitä vapautta, josta Jeesus puhui ja opetti.

Jumalan laki ei ole itsetarkoitus, vaan sillä tavoitellaan suurempaa hyvää. Laki ja kymmenen käskyä on tarkoitettu suojelemaan elämää, ei orjuuttamaan. Musikaalissa Viulunsoittaja katolla perheen isä heltyy lopulta antamaan tyttärilleen enemmän sananvaltaa heidän puolisonsa valinnassa. Ehkä juuri tämä kokemus on puhutellut ihmisiä ympäri maailmaa. Rakkauden laki perustuu luottamukseen ja välittämiseen. Vain ankaria sääntöjä ja perinteitä noudattamalla emme löydä Jumalan tahtoa. Jumala tahtoo vapauttaa meidät aitoon elämään ja iloon. Hän vapauttaa meitä rakkauden tekoihin. Se on parhaaksi niin meille itsellemme kuin meidän lähimmäisillemmekin.

 

lauantai, 12. lokakuu 2019

Osaammeko kuunnella ja auttaa?

Aloittaessani teologian opintoja 40 vuotta sitten otsikon mukainen Irja Kilpeläisen oppikirja oli meillä ensimmäisiä sielunhoidon tenttikirjoja. Opin siitä, että kirkollinen viestintä ei ole vain yksisuuntaista, eli puhujan kuulijoihinsa kohdistamaa sanomaa. Papin tai saarnaajan tärkeänä tehtävänä on myös oppia ymmärtämään kuulijoitaan ja heidän kysymyksiään, jotta puhe Jumalasta olisi mielekästä kuunneltavaa.

Kirkollisen viestinnän on historian aikana koettu koskevan vain yhdensuuntaista saarnaamista, eli viestintää puhujalta kuulijalle. Taitavan saarnaajan tai kenen tahansa puhujan viestin keskeisenä kykynä on ollut kohdistaa puhe kuulijoille oikealla tavalla. Tärkeä kuulijan kokemus on se, että hänelle puhutaan juuri niistä asioista, jotka häntä askarruttavat. Toisaalta viestintä on aina puhetta koko yhteisölle. Kristillinen kirkko on yhteisö, johon kuulumalla saa vahvistusta yhteisessä uskossa.

Piispa Eero Huovinen vieraili syyskuussa Kajaanissa Joutenlammella opettamassa Kainuun papeille kirjansa ”Saarna?” sisällöstä. Huovinen tiivisti opetuksensa sanoman neljään iskusanakokonaisuuteen: ”Rakasta kuulijoitasi, saarnaa sanaa, märehdi sekä ole ytimekäs.” Rakkauden vaatimus kristinuskossa on ilmeinen. Mutta miten saarnaaja voi osoittaa rakkautta kuulijoihinsa? Vastaus sisältyy tämän kirjoituksen otsikkoon. Vain kuuntelemalla opimme ymmärtämään toistemme kipupisteitä. ”Märehtimällä” sanaa kuulija vakuuttuu siitä, että puhuja ei vain latele latteita totuuksia, vaan pureutuu pintaa syvemmälle saarnatessaan Raamatun sanomaa.

Tänä aikana puhutaan koko työuran kestävästä opiskelusta. Kirkossa tämä tarkoittaa sitä, että kullakin ajalla on omat vaikeutensa ja kriisinsä. Kirkon työntekijöiden ei ainoastaan tule kuunnella seurakuntalaisia, vaan myös opiskella ja tutkia tämän ajan ihmisten huolia ja murheita, jotta voisi saavuttaa paremman ymmärryksen ihmiselämään sisältyvistä kysymyksistä. Samalla kirkon työntekijöiden tulee myös omaksua entistä paremmin kristinuskon sanomaa, jotta sanan kuulijoille olisi tarjolla elämän evästä.

Saarnaajan tehtävänä on tukea, lohduttaa ja rohkaista kuulijoita kristityn vaelluksessa. Martti Luther vertaa kirkkoa äidin rooliin. Isossa Katekismuksessa hän toteaa: ”Iankaikkista elämää varten Pyhällä Hengellä on erityinen yhteisö, äiti, joka Jumalan sanalla synnyttää jokaisen kristityn ja kantaa häntä.” Kirkossa on saarnattava sanomaa siitä, mitä ihmiset tarvitsevat elämänsä ja sielunsa pelastumiseksi. Tämän vuoksi tarvitaan myös esirukousta kaikkien pappien puolesta, että he voisivat parhaalla mahdollisella tavalla toteuttaa Jumalalta saamaansa kutsumustaan seurakunnan parhaaksi.

 

torstai, 19. syyskuu 2019

Suomen kauneimmat rakennukset

Ilta-Sanomat järjesti heinä-elokuussa kilpailun Suomen kauneimmista rakennuksista. Alkuvaiheen jälkeen tuloksena oli, että Kajaanin evankelis-luterilainen kirkko oli päässyt finaaliin, eli 25 Suomen kauneimman rakennuksen joukkoon. Lopullinen sijoitus oli kymmenes. Vaikka äänestys oli tietenkin täysin epävirallinen ja lopputulokseen vaikutti kajaanilaisten aktiivisuus sosiaalisessa mediassa, niin tulosta voidaan pitää hyvin merkittävänä.

 

Äänestystulos kertoo siitä, että olemme pitäneet Kajaanin kirkosta erittäin hyvää huolta. Sitä on kunnostettu parhaan asiantuntemuksen mukaan. Finaalissa Kajaanin kirkko sijoittui kymmenenneksi, mikä kertoo siitä, että ääniä on täytynyt tulla eri puolilta maata. Kajaanin kirkon noteeraaminen ei siis ole tapahtunut ilman perusteita. Me kajaanilaiset saamme olla ylpeitä siitä, että kirkkomme arvo ja merkitys tunnustetaan julkisesti. Kisan voitti Helsingin keskustan Oodi-keskustakirjasto, joka oli poikkeus finalistien joukossa uutuudellaan.

 

Suurin osa eniten ääniä saaneista kauneimmista rakennuksista ovat tunnettuja historiallisia monumentteja ja ne ovat yli sata vuotta vanhoja. Kajaanin kirkkoa ei tehty aikanaan suurella rahalla, vaan kirkon kauneus syntyi arkkitehtuurista sekä suomalaisesta puuseppätaidoista. Kirkon suunnitteli Johan Jacob Ahrenberg ja taitavat rakentajat loivat käden taidoillaan kauneutta, joka on säilyttänyt arvonsa jo 122 vuoden ajan.

 

Me kajaanilaiset olemme oppineet arvostamaan kirkkomme kauneutta ja niin ovat myös monet muutkin suomalaiset. Kajaanin kirkko on mukana Suomen tiekirkkojärjestelmässä. Kirkossa on pidetty tärkeänä sitä, että kesän lomakaudella kirkkoihin on mahdollista päästä sisälle ihailemaan niiden kauneutta. Moneen vieraspaikkakuntalaiseen ja ulkomaalaiseen Kajaanin kirkko on ehtinyt tehdä hyvin suuren vaikutuksen.

 

Käytyäni viime kesänä Helsingin Temppeliaukion kirkossa, tulin vakuuttuneeksi siitä, että ulkomaalaiset haluavat suurina ryhminä eri puolilta maailmaa nähdä ja kokea kallioon louhitun kirkon arkkitehtuuria. Kirkon tekee nähtävyydeksi koko maailmankin mittakaavassa juuri sen ainutlaatuinen suomalainen arkkitehtuuri.

 

Kajaanin kirkkopuistoakin on hoidettu hyvin. Muutama vuosi sitten toteutettiin kirkkopuistossa puuston karsimista. Tämä toi entisestään esiin Kajaani kirkon kauneutta mutta myös koko kirkkopuistoalueen kauneutta. Kirkko pääsi näin entistä paremmin oikeuksiinsa. Kauneudella on tärkeä paikka meidän ihmisten sielunelämässä. Ihailemme taidolla suunniteltuja ja toteutettuja rakennuksia. Ne jättävät jälkensä meihin. Kuinka hienoa onkaan se, että kauneimpien suomalaisten rakennusten joukkoon kuuluu paljon maamme kansainvälisestikin tunnettuja kirkkoja.

torstai, 19. syyskuu 2019

Suomen Merimieskirkko toimii kotimaassa ja ulkomailla

Suomen Merimieskirkon kesäjuhlat järjestettiin elokuussa Kajaanissa yhteistyössä Kajaanin seurakunnan kanssa. Juhlien teema oli ”Kainuun mereltä maailman merille”. Kainuustakin on jo aikoinaan lähdetty ulkomaille työn ja paremman tulevaisuuden toivossa. Osa on myös lähtenyt Suomesta ulkomaille perustettuaan perheen ulkomaalaisen puolison kanssa. Monille Merimieskirkon toiminta ei ole tuttua, ellei ole sattunut kohtaamaan järjestön toimintaa joko Suomessa tai muualla Euroopassa.

 

Suomen Merimieskirkko perustettiin vuonna 1875 tavoitteena toimia eri satamakaupungeissa erityisesti merenkulkijoiden hyväksi, joka oli keskeinen ulkomailla toimiva ammattiryhmä. Sittemmin Merimieskirkon toiminta laajeni osaksi Suomen ev.lut. kirkon ulkosuomalaistyötä, jossa tavoitetaan kaikkia ulkomailla asuvia, työskenteleviä tai opiskelevia suomalaisia. Merimieskirkot Euroopan satamakaupungeissa ovat luoneet ikään kuin suomalaisuuden keskuksia, josta saa erilaisia palveluja ja tarvittaessa myös apua ongelmiensa keskellä.

 

Oma kokemukseni kirkon ulkosuomalaistyöstä on ollut varsin rohkaisevaa. Kirkon toiminta ulkomailla synnyttää erityisen yhteyden kokemuksen vieraiden maiden olosuhteiden keskellä. Syntyy aivan omanlainen tunteensa, kun voi kokoontua ulkomailla hengelliseen tilaisuuteen suomalaisten kesken. Jokainen suomalainen kantaa sisimmässään palan kotimaataan ja ulkomailla kotimaan tunnetta on hyvä päästä vahvistamaan vieraissakin olosuhteissa.

 

Monella suomalaisilla on ulkomailla selvästi havaittava tarve kokoontua yhteen ja samalla kokea niin kulttuurista kuin myös hengellistä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, jonka kirkko voi tarjota. Erityisesti olen ihaillut merimieskirkon toiminnassa sitä, että toimintaa on pystytty rakentamaan hyvin monipuoliseksi, niin että toiminta ei keskity vain hengellisiin asioihin, vaan sillä on myös vahvasti sosiaalinen, kulttuurinen ja diakoninen ulottuvuutensa.

 

Suomen Merimieskirkon kotisivuilta löytyy paljon tietoa järjestön toiminnasta. Toimintatilasto kertoo, että vuosittain Suomen Merimieskirkossa syntyy noin 300 000 kohtaamista. Toiminnan luonteesta kertoo myös se, että noin puolet Merimieskirkon tuloista kertyy vapaaehtoisista lahjoituksista. Suomen Merimieskirkon toiminta koetaan varsin tarpeelliseksi. Myös Kajaanin seurakunnassa on merimieskirkkopiiri toiminut jo lähes 90 vuotta, mikä kertoo siitä, että ulkosuomalaisten auttamistyö on koettu tärkeäksi tehtäväksi seurakuntalaisten toimesta myös Kajaanissa.

 

torstai, 9. toukokuu 2019

Ylen radiokirkon saarna 5.5. Kajaanin kirkosta (otteita)

Raamatun lukijalle on tuttu Jeesuksen vertaus ja opetus hänen omasta paimenen tehtävästään. Hän kuvaa itseään hyvänä paimenena, joka tekee kaikkensa meidän ihmisten turvallisuuden puolesta. Jeesus käytti useita erilaisia vertauskuvia opettaessaan itsestään ja tehtävästään. Kaikki hänen vertausopetuksensa liittyvät hänen oman aikansa elämänpiiriin. Jeesus opetti taivasten valtakunnan asioita liittyen muun muassa maanviljelykseen, karjanhoitoon ja kalastukseen.

Kun Jeesus puhuu kutsumuksestaan, hän ei vertaa itseään vaikkapa maalliseen vallankäyttäjään tai sotilaaseen. Hän ei sano, että hän on hyvä kuningas tai hyvä sotilas, joka taistelee kansansa puolesta. Kuninkuuteen Jeesus kyllä viittaa puhuessaan itsestään, mutta siinä hän toteaa: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos se kuuluisi tähän maailmaan, minun mieheni olisivat taistelleet, etten joutuisi juutalaisten käsiin.”

Kaikkina aikoina ihmiset ovat sijoittaneet Jeesukseen odotuksia siitä, että hän olisi käyttänyt valtaansa pakottavasti ihmiskuntaa kohtaan. Kun Jeesus puhuu itsestään hyvänä paimenena, hänellä ei ole hallussaan aseita eikä mitään pakottamiseen liittyviä välineitä. Ainut ase, jota Jeesuksen ajan hyvä paimen pääsääntöisesti kantoi, oli paimensauva, jolla hän puolustautui mahdollisia villipetoja vastaan omankin henkensä kustannuksella.

Kun me tämän ajan ihmiset luemme pari tuhatta vuotta vanhoja Raamatun tekstejä, moni on huomauttanut, että meitä nykyajan ihmisiä eivät enää puhuttele vanhat, maatalousmaailmaan kuuluvat vertaukset. Sanotaan, että Raamattu on menettänyt ajankohtaisuutensa. Olen tästä eri mieltä. Entä jos vika ei olekaan Raamatussa, vaan meissä nykyajan ihmisissä? Väitän, että meillä on enemmän yhteisiä nimittäjiä niihin ihmisiin, jotka elivät Jeesuksen aikana, kuin erottavia tekijöitä.

Emmekö juuri me, teollisen ja jälkiteollisen ajan ihmiset, ole ajautuneet liian kauaksi juuristamme? Emmekö ole alistaneet koko luomakunnan elämään omilla ehdoillamme, vaikka meidän tulisi alistua luonnon asettamiin elämänehtoihin?

Mistä kaikesta kertookaan sellainen puhe, että puhe luonnosta ja siihen liitetyistä vertauskuvista, on aivan liian vanhanaikaista meille? Luonto tarjoaa meille elämisen mahdollisuuden, mutta me olemme tehneet tämän asian entistä vaikeammaksi, kun olemme vieraantuneet luonnosta. Kun me katsomme tämän maailman ajan ongelmia, niin toinen keskeinen ongelma luonnosta vieraantumisen lisäksi kertoo siitä, että yksinäisyys on alkanut vaivata meitä kaiken ikäisiä entistä enemmän. Emme tunne enää yhteenkuuluvaisuuden tunnetta riittävästi niin omassa asuinpiirissämme saatikka sitten maailmanlaajuisesti.

Yhdysvaltalainen sosiaalityön professori René Brown Houstonin yliopistossa on tutkinut meidän ihmisten haavoittuvuutta. Brownin mukaan meidät ihmiset on luonteenomaisesti tarkoitettu etsimään yhteyttä toisiin ihmisiin. Laumaan kuuluminen on meidän lajimme välttämätön edellytys. Haavoittuvuutemme ydin on siinä, että emme tunne kuuluvamme toisten ihmisten joukkoon, Raamatun sanoin yhteiseen laumaan.

Erityisen vakavaksi tämä yhteenkuuluvaisuuden tunteen puuttumisen tekee meidän lastemme ja nuortemme aseman. Entistä selvempää on, että me aikuiset emme kykene suojelemaan lapsiamme ja nuoriamme, vaan he altistuvat koko ajan entistä enemmän maailman uhkille ja väärinkäytöksille. Yksinäisyyden tunteesta meidän lastemme ja nuortemme ei pitäisi joutua kärsimään. Heidän tulisi saada kasvaa mahdollisimman turvallisessa kasvuympäristössä.

Muistan, kun omassa lapsuudessani puhuttiin ydinsodan uhkasta. Myös omien sotiemme jäljet olivat 1960-luvulla selvästi tunnistettavissa. Elettiin kylmän sodan aikakautta. Pelkäsin lapsena kolmannen maailmansodan syttymistä. En puhunut tästä pelostani kenellekään aikuiselle. Jälkeenpäin ajateltuna tunsin, että en saanut lapsena kokea riittävästi turvallisuuden tunnetta, jota olisin tarvinnut. Uhkia ja uhkakuvia oli aivan liian paljon.

Jeesuksen opetuspuhe lammaslaumasta, jossa hyvä paimen tekee kaikkensa, että lampaat tuntisivat olonsa turvalliseksi, ei ole vanhentunutta puhetta, vaan erittäin ajankohtaista. Tänään meidän Herramme, joka on hyvä paimen, kysyy sinulta: ”Tunnetko ja kuuletko sinä minun ääneni?”