maanantai, 19. kesäkuu 2017

Osuuskauppa Maakunnan 100-vuotisjuhlamessu

Me suomalaiset vietämme itsenäisyytemme satavuotis-merkkivuotta. Sata vuotta sitten maatamme lähdettiin rakentamaan hyvin köyhästä ja syjäisestä maasta osaksi pitkälle kehittynyttä ja laajasti verkostoitunutta kansakuntaa. Myös Kainuussa tämä maailmanlaaja kehitys on nähtävissä pienoiskoossa. Sadan vuoden aikana on saavutettu huomattavia tavoitteita, joista sata vuotta sitten ei varmasti osattu edes haaveilla.

 

Muutokset täällä Kainuussa ja Suomessa ovat tapahtuneet niin, että hyvinvointia on osattu jakaa melko tasaisesti. Me suomalaiset koemme korostetun tärkeänä oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon periaatteet. Me kuulumme kansainvälisesti aivan maailman huipulle tasa-arvon näkökulmasta monella eri mittarilla mitattuna. Tänä päivänä maailmassa keskustellaan hyvin paljon niin talouselämän kuin maailmankaupan oikeudenmukaisuudesta. Epäoikeudenmukaisuutta koetaan erityisesti siellä, missä ei ole riittäviä edellytyksiä ihmisarvoiselle elämälle. Esimerkiksi puhtaasta vedestä alkaa olla pulaa kaikkialla maailmassa entistä enemmän.

 

Kysymys oikeudenmukaisuudesta koskettaa meitä kaikkia ihmisiä hyvin monella elämänalueella. Me ihmiset kestämme hyvin paljon erilaisia vastoinkäymisiä, mutta epäoikeudenmukaista kohtelua meidän on vaikea kestää. Kun koemme, että toimimme hyvällä omalla tunnolla, se antaa meille mielenrauhaa ja tyytyväisyyden tunnetta. Jos puolestamme elämme ristiriitojen keskellä, se tekee olomme rauhattomaksi. Haluaisimme ratkaista ristiriitoja rakentavalla ja kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla.

 

Evankeliumissa Jeesusta pyydetään sovittelijaksi perintökiistaan, joka oli puhjennut riidaksi. Tilanne herättää kaksi kysymystä. Ensiksikin, miksi Jeesusta haluttiin sovittelijaksi riitaan? Toiseksi, miksi Jeesus kieltäytyi hänelle osoitetusta pyynnöstä.

 

Ensinnäkin Jeesusta kohtaan koettiin luottamusta. Usein riita-asioissa toivotaan, että riidan välittäjä tai ratkaisija olisi oikeudenmukainen ja viisas. Toivotaan, että sovittelija kuulisi ja ottaisi huomioon omat perustelut. Tulla kuulluksi omassa asiassa on yleisinhimillinen piirre varsinkin, jos kokee kohdanneensa vääryyttä.

 

Toiseksi, varmasti ei ollut kyse siitä, että Jeesus olisi arvostanut vain hengellisiä asioita eikä hän lainkaan olisi välittänyt maallisista asioista. Kysyjillähän oli tuonkin ajan yhteiskunnassa mahdollisuus viedä asiansa tuomarille. Jeesus siis luotti yhteiskunnan järjestykseen, niin ettei ulkopuolisten pitänyt puuttua toisille kuulumattomiin tehtäviin. Tähän viittaa juuri Jeesuksen vastaus, että häntä ei ollut asetettu tuomariksi tai perinnönjaon suorittajaksi.

 

Ainakin Jeesus sai tilanteesta aiheen puuttua kysymykseen, mistä ihmisen elämä pohjimmiltaan riippuu. Tähän yhteyteen Jeesus liittää kertomuksen rikkaasta miehestä. Rikas mies oli ahkera maanviljelijä. Hänen vikansa ei ollut siinä, että hän teki niin paljon työtä ja yritti. Hänen ongelmakseen paljastui itsekkyys.

 

Mies ahkeroi ja keräsi rikkauksia vain itseään varten. Hänen ajatuksensa täyttyi vain omaisuudesta, mutta hän ei lainkaan ajatellut oman sielunsa tilaa. Hänenhän ei olisi tarvinnut tehdä suuria varastoja, kun hän tavoitteli suuria omaisuuksia. Hänhän olisi esimerkiksi voinut jakaa avuntarvitsijoille ja nälkää näkeville sen ylimääräisen, jota hän ei tarvinnut.

 

Vertauksen mies onnittelee itseään siitä hyvästä, jonka hän oli saanut koottua. Jeesus tuo esille tämän, sillä hän muistuttaa meitä siitä, että lopulta kaikki omaisuus on Jumalan. Kukin meistä vain käyttää omaisuutta oman elinaikamme ajan. Ja viimeistään ihmisen sielu kuuluu Jumalalle. Miten siis elää hyvää ja onnellista elämää?

 

Oikeudenmukaisuusasiat koskettavat meitä kaikkia ihmisiä. Kun luemme tämän päivän evankeliumia, pohdimme, miten Suomessa on toteutunut tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus? Tänään Osuuskauppa Maakunnan 100-vuotisjuhlassa nousee esiin se aatteellinen pohja, jolla kansalaisten palvelua Kainuussa alettiin kehittämään 100 vuotta sitten.

 

Sakari Virtasen vuonna 2007 julkaistussa historiateoksessa Maakunta Maakunnassa nousee esille se jalo aate, että kainuulaiskylillä heräsi halu ja toive yhteisvastuullisesti turvata kaikkien tarvitsemia palveluja sekä selviytymistä arkisesta elämästä. Kainuussa asuttiin harvassa, jolloin kylätkin olivat liian kaukana toisistaan, että olisi ollut kannattavaa perustaa kauppaliikkeitä. Perustetuilta osuuskaupoilta vaadittiin myös hyvin paljon, että kauppatavarat saatiin kuljetettua kylille, kun tieyhteydetkin olivat sata vuotta sitten heikkoja. Tuon ajan henkisestä ja hengellisestä ilmapiiristä antaa hyvin paljon kuvaa se, että osuuskunnan tupailloissa haluttiin aina veisata virsiä ja kuunnella Jumalan sanaa. Osuuskauppatoiminnalle haluttiin pyytää Jumalalta siunausta.

 

Osuuskauppa Maakunnan syntyvaiheissa kuvastui hankkeen maakunnallisuus. Osuuskunnan jäsenhankinnan perustyö tehtiin maakunnan maamiesseuroissa, ja sen mukaisesti jäsenkunta kattoi koko Kainuun. Vuonna 1917 elettiin Suomessa vielä yhteiskunnallisesti epävarmaa aikaa, jolloin uusien liikkeiden perustaminen koettiin riskiksi.

 

Syntyneen osuuskaupan toiminta virisi vuosien ponnistelun jälkeen kuitenkin menestyskertomukseksi. Syyksi historiankirjoihin todettiin se vahva aatteellinen pohja, jolla haluttiin kehittää oman osuuskaupan toimintaa. Siihen liittyi myös selkeä kutsumus siitä, että jokaisella oli mahdollisuus yhdessä rakentaa maakuntaamme ja tahtoa huolehtia jokaisen kansalaisen hyvinvoinnista. Tavoitteena ei ollut rikastuminen, vaan periaate kaikille tarjottavista palveluista, joiden tuottaminen vaikeissa olosuhteissa ei ollut lähtökohdiltaan helppoa.

 

Osuuskauppa Maakunnan alkuvaikeuksien, kuten tappiollisten vuosien jälkeen toiminta alkoi viritä niin, että tulos saatiin 1920-luvun loppua kohti voitolliseksi. Sitten pula- sekä sotavuosien jälkeen toiminta alkoi jälleen kehittyä kukoistukseensa. Osuuskauppa Maakunta on historiansa aikana vaikuttanut keskeisesti meidän kainuulaisten hyvinvoinnin edistäjänä. Se aatteellinen perusta, joka on omaksuttu liikkeessä, sopii hyvin myös raamatullisiin periaatteisiin. Omaisuus ja raha eivät ole tarkoitettu rikastumisen välineeksi vaan niiden tulee palvella yhteistä hyvää.

 

Vanhassa liitossa rikkautta pidettiin Jumalan siunauksen merkkinä. Psalmien kirjassa tosin moni ihmetellen Jumalan edessä kysyy, miksi Jumala sallii aineellisen hyvinvoinnin jakautuvan välillä niin epäoikeudenmukaisesti.

 

Meillekin nämä kysymykset ovat ajankohtaisia. Mitä me tämän päivän kansalaiset ajattelemme henkisestä ja hengellisestä hyvinvoinnista? Vietämme parhaillaan maamme itsenäisyytemme 100-vuotisjuhlavuotta. Saamme suomalaisina olla onnellisia siitä, että meitä edeltävät sukupolvet ovat rakentaneet meidän maatamme määrätietoisesti. Ponnistelu yhteisen tulevaisuuden hyväksi on ollut kansakuntamme suuri henkinen rikkaus ja pääoma.

 

Päivän evankeliumista nousee kysymys rikkaudesta. Kuka siis on oikeastaan se, jolla on ”aarre Jumalan luona”, josta Jeesus päivän evankeliumissa puhuu. Uudessa liitossa hyvän elämän saaminen edellyttää Jumalan tahdon toteuttamista. Tämä voidaan hyvin liittää aatteelliseen ja eettiseen pohjaan, jolla yhteistä hyvää pyritään jakamaan tasapuolisesti kaikkien hyväksi. Suomalaisten kertomusta voidaan kuvata, kuten piispa Eero Huovinen presidentti Mauno Koiviston siunauspuheessa, menestystarinaksi. On ollut vahva tahto toimia yhteisen tulevaisuuden eteen. Tähän menestyskertomukseen voimme hyvin liittää myös 100 vuotta täyttäneen Osuuskauppa Maakunnan toiminnan.

 

Tänään saamme olla hyvin paljosta kiitollisia meitä edeltäville sukupolville. He ovat tehneet työtä ja tehneet mahdolliseksi maamme ja kansamme henkistä ja aineellista hyvinvointia. On haluttu jakaa yhteisestä hyvästä kaikille, eikä vain keskittyä voiton maksimointiin kaikilla mahdollisilla keinoilla. Omaisuutta on hoidettu vastuullisesti. Kun liiketoiminta on eettisesti kestävällä pohjalla, se voi tuottaa myös tulosta.

 

Jokainen meistä tarvitsee aineellisten perustarpeidensa tyydyttämistä. Sen lisäksi tarvitsemme myös henkisiä ja hengellisiä arvoja. Ihminen on rikas silloin, kun hänellä on hyvä omatunto, sisäinen rauha sekä kyky ja mahdollisuus palvella elämässään suurempaa tarkoitusta. Siihen liittyy keskeisesti kutsumus ja halu palvella ja huolehtia lähimmäisistä.

 

Jumalassa rikas ei voi kerätä maallisia aarteita vain ja ainoastaan itselle, vaan hänen on huolehdittava yhteisvastuullisesti myös toisista. Lopulta elämässä ratkaisee, olemmeko rikkaita Jumalassa, eli toimiiko omatuntomme muistuttaen oikeudenmukaisuudesta. Edelleen rikas hengellinen elämä tarkoittaa sitä, että omistamme evankeliumin, jonka Jumala meille ilman omia ansioitamme lahjoittaa. Samalla evankeliumi ohjaa meitä elämään vastuullisesti.

Jumala antakoon siunauksensa maallemme ja kansallemme sekä täällä Kainuussa tehtävälle työlle, niin että täällä olisi jokaisen hyvä elää.

maanantai, 12. kesäkuu 2017

Usko ja tieteellinen maailmankuva

Parhaillaan esitetään National Geographic -tv kanavalla ohjelmasarjaa aikamme yhden suurimman neron, eli Albert Einsteinin elämänvaiheista. Reilu sata vuotta sitten, eli edellisen vuosisadan vaihteessa elettiin tieteen ja tutkimuksen mullistavien keksintöjen ja löytöjen aikakautta. Maailmankaikkeus alkoi avautua aivan uudella tavalla, kun teoreettisen fysiikan alalta tehtiin ennen näkemättömän suuria oivalluksia ja teorian pohjalta uusia havaintoja. Juutalainen Albert Einstein haastoi opettajansa ajattelemaan asioista aivan uudella tavalla kuin aikaisemman mekaanisen maailmankuvan pohjalta. Tietenkin siinä kävi niin, että hänet torjuttiin koppavana nuorena miehenä. Mutta vähitellen, kun Albert sai osoitettua tieteellisillä artikkeleillaan, että hän oli vakavasti otettava tiedemies, asenteet häntä kohtaan alkoivat muuttua. Syntyi yleinen ja erityinen suhteellisuusteoria.

 

Ihmiskuntana me elämme aivan erityistä aikaa. Koko maailmankaikkeus on avautumassa meille paljastaen silmiemme edessä koko ajan yhä suurempia salaisuuksia meistä ihmisistä sekä meidän paikastamme tässä maailmankaikkeudessa, jossa me elämme. Yksi suurimpia kysymyksiä, jotka tutkijoita askarruttavat, koskee sitä, että onko muualla kuin vain meidän maapallollamme elämää. Samalla eteemme nousee kysymys Jumalasta, eli onko häntä olemassa ja jos on, niin millainen hän on.

 

Monet aikamme tiedemiehet tai –naiset ottavat aikanamme kantaa muihinkin kuin tiukasti oman tutkimusalansa kysymyksiin. Niinpä monet luonnontieteilijät eivät usko persoonalliseen jumalaan, joka kuulisi meidän rukouksiamme ja jonka puoleen kannattaisi suunnata ajatuksiaan, ikään kuin tämä johtopäätös nousisi fysiikan laeista.

 

On paljon kiistelty siitä, uskoiko Albert Einstein Jumalaan. Elämänsä lopulla Einstein totesi kyynisesti, että fysiikan laeissa voi nähdä jonkinlaista panteistista jumaluutta, joka mahdollistaa planeettojen ja tähtirykelmien olemassaolon, mutta hänen on vaikea ajatella Jumalaa Raamatun kertomusten pohjalta. Valitettavasti tämän kaltainen näkemys alkaa vallata entistä enemmän alaa niin maailmalla kuin meidän suomalaistenkin keskuudessa. Jumalaan uskominen koetaan entistä useamman mielestä turhaksi ja itselle hyödyttömäksi.

 

Meille kristityille Jumala ei ole rajattu vain meidän aurinkokuntaamme, vaan uskomme, että hän on kaikkialla maailmankaikkeudessa. Kysymys Jumalasta, se millainen hän on, liittyy läheisesti siihen, miten me ymmärrämme oman paikkamme ja tehtävämme maailmassa. Kristittyinä uskomme, että Jumala ilmoittaa itsensä meille omassatunnossa, luonnossa sekä ihmisten ja kansojen kohtaloissa yleisellä tasolla sekä erityisesti Raamatussa ja Jeesuksessa Kristuksessa.

 

Meitä kaikkia, joita askarruttaa maapallomme tulevaisuus sen monien uhkakuvien edessä pohdimme olemassa-olomme syytä. Miksi me olemme täällä ja onko meillä mitään tarkoitusta ja tehtävää, kysymme. Me tuhoamme jatkuvasti elämän edellytyksiä asuttamaltamme maapallolta. Me tuhoamme toistemme elämää taistelemalla toisiamme vastaan. Onko ihmiskunnan säilyttäminen meidän tärkein tehtävämme, vai olisiko vielä joku suurempi tehtävä?

 

Ei ole yhdentekevää, mitä ajattelemme elämämme tarkoituksessa. Jos meidän olemassaolo olisi vain lukemattomien peräkkäisten sattumien summaa ja kohtalon oikkua, siitä seuraa omat vaikutuksensa meidän jokaisen elämään. Jokainen etsiköön oman elämänsä tarkoituksen, jos nyt sattuu olemaan sitä vailla, saatetaan kylmästi ajatella. Vain vahvimmilla on olemassaolon oikeutus. Sitä kutsutaan luonnon valinnaksi. Tällaisesta ajattelusta seuraa loogisesti se, että olemme lopulta vain sokean kohtalon armoilla, jota korkeintaan sivistynyt humanismi kannattelee.

 

Jos Jumalaan uskomisella ei ole merkitystä, ei myöskään lasten kastaminen sekä kristillinen kasvatus kannata. Tähän ajatteluun päädytään myös monissa suomalaiskodeissa. Suomessa yhä useampi lapsi jää kastamatta ja vaille kristillistä kasvatusta. Tämä todetaan viimeisessä kirkon nelivuotiskertomuksessa.

 

Mikkelin piispa Seppo Häkkinen on pohtinut samaa asiaa, arvioidessaan sen merkitystä, että lapsi pienestä pitäen juurrutetaan kristilliseen traditioon ja kirkon uskoon. Sitä ei tehdä pakottamalla eikä pakkosyöttämällä vaan omalla esimerkillä johdatetaan lapsi luottamaan turvalliseen Taivaalliseen Isään. Häkkinen toteaa, että kasvatus on vielä Suomen evankelis-luterilaisen kirkkomme keskeinen vahvuus.

 

Mutta samalla on myös kysyttävä, miten on kotiemme kristillisen kasvatuksen laita? Kodin merkitys kristillisen uskon synnyssä ja hengellisen perinnön siirtämisessä on keskeinen. Kodin antamaa hengellistä perustaa ei voi mikään korvata. Tunnettu venäläinen kirjailija Fjodor Dostojevski, jota pidetään kulttuurimme ajattelun ja perimmäisten kysymysten pohtijana, käsittelee vuonna 1880 ilmestyneessä teoksessaan Karamazovin veljekset kristillisen kasvatuksen merkitystä.

 

Karamazovin veljekset on Dostojevskin viimeiseksi jäänyt teos, jota on sanottu yhdeksi kaikkien aikojen merkittävimmistä romaaneista. Teos on vaikuttanut länsimaiseen kulttuuriin hyvin suuresti. Muun muassa psykologi Sigmund Freud ja eksistentialistifilosofi Jean-Paul Sartre ovat kommentoineet romaanin vaikutuksista ajatteluunsa. Romaanin teemoja ovat usko, moraali, ihmisten kärsimys ja kuolemattomuuden suhde ihmiseen.

 

Tarinana teos piirtää aika rajunkin kuvauksin maiseman kolmen veljeksen, Dmitrin, Ivanin ja Aleksein sekä heidän isänsä Fjodorin aatemaailmasta, Heidän elämänasenteensa ovat hyvin erilaisia. Kaksi veljestä, eli Ivan ja Aleksei väittelevät hyvin pitkään ja hartaasti Jumalan olemassaolosta. Mitä siitä seuraa, jos uskomme Jumalaan tai olemme uskomatta häneen? Veljesten välejä kiristävät hyvin jyrkät erimielisyydet.

 

Nuorin veljeksistä eli Aleksei puolustaa kristillistä kasvatusta: "Tietäkää siis, ettei ole mitään korkeampaa, eikä voimakkaampaa, ei terveellisempää eikä hyödyllisempää ihmisen vastaiselle elämälle, kuin jokin hyvä muisto, varsinkin lapsuudesta saatu. Teille puhutaan paljon teidän kasvatuksestanne. Jokin tuollainen ihana, pyhä muisto, joka on säilynyt lapsuudesta saakka, kenties onkin paras kasvatus. Jos voi koota paljon tuollaisia muistoja mukaansa elämän matkalle, niin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos vaikkapa vain yksi ainoa hyvä muisto jää sydämeenne, niin sekin voi joskus olla pelastuksenne."

 

Dostojevskin romaanihenkilön ajatuksiin on helppo yhtyä. Annammeko lapsille mahdollisuuden saada kokea hengellisiä kokemuksia, vai riistämmekö ne heiltä pois? Väitetään, että lapset aikuistuttuaan saavat sitten uskoa, jos asiat silloin alkavat kiinnostaa, mutta kasvattajia tämä asia ei lainkaan koske. Mutta eikö silloin, kun elämä on jo mennyt pahasti väärille raiteille, avun saaminen on myöhässä, kun on jo paljon vahinkoja syntynyt. Luonnollisesti avun saaminen ei ole koskaan liian myöhäistä. Silti moni nuori ihminen ajautuu tänä aikana haaksirikkoon, vailla tarkoituksen tunnetta, yksinäisyyteen ja elämän mielettömyyteen. Se ei ole meille ihmisille alun perin tarkoitettu tila.

 

Kun me ajattelemme keskellämme kasvavia lapsia ja nuoria, niin heillä jokaisella on oikeus kuulla evankeliumin sanoma hyvästä Jumalasta sekä heillä on oikeus luottaa ja turvautua Häneen. Onko meillä oikeutta olla kyynisiä ja tappaa lapsesta luontainen kiinnostus hengellisiin asioihin, vaikka itse olisimme tieteellisen maailmankuvan nimissä kadottaneet uskomme Jumalaan. Lapsuudesta saakka sielussa säilynyt pyhä muisto, kokemus rakastavasta Jumalasta, on elämän suurin ja tärkein asia. Ja ennen kaikkea: usko Jeesukseen Kristukseen vie kerran iankaikkiseen elämään. Tästä myös evankeliumin sanoma meitä muistuttaa.

maanantai, 29. toukokuu 2017

Reformaation 500-vuotisjuhla Kajaanissa

Reformaatio oli hyvin moni-ilmeinen aatehistoriallinen hyökyaalto ja sen vaikutus ulottui kirkon lisäksi esimerkiksi sivistykseen ja yhteiskuntaan. Minulle reformaatio pappina on henkilökohtaisesti tuonut esiin sen, että asioita pitää tutkia ja pohtia ja tehdä omakohtaisia löytöjä. Tämä oli niin Martti Lutherin kuin myös Mikael Agricolan keskeinen opetus. Siinä hengessä olen jo nuoruudesta lukio- ja opiskeluajoilta lähtien toteuttanut reformaation keskeistä periaatetta, että Raamatun äärellä saa tehdä henkilökohtaisia löytöjä. Tutki ja rukoile oli Agricolan tärkein periaate.

 

Lisäksi itselleni avautui jo lukioikäisenä kristillinen tieto- ja kaunokirjallisuus, jota aloin harrastamaan myös englannin kielellä. Olen lukenut paljon elämäkertoja, jossa kristinuskon sisältö on ollut keskeisenä esillä. Olen myös siinä ollut onnellisessa asemassa, että olen saanut opiskella sitä alaa, jota rakastan, eli Raamattua, siitä noussutta elämänkokemusta ja opetusta niin kirkkoisiltä kuin –äideiltäkin.

 

Reformaatio merkitsee minulle myös alkulähteille palaamista, joka oli Lutherin keskeinen korostus. Uuden testamentin opinnot avasivat minulle sen näkökulman, että uuden testamentin kreikankieli ja erityisesti evankeliumit ovat hyvin yksinkertaista kieltä. Se kirjoitettiin kielellä, jota kaikki ymmärsivät. Tosin Paavalilla on yhtä ja toista vaikeatajuista, mutta Paavaliakin voi ymmärtää, kun hänen kirjeitään lukee ja tutkii.

 

Armo on yksi reformaation keskeisin asia kirkon kannalta. On myös syytä pohtia, kuinka armo voisi läpäistä vielä paremmin tätä aikaa.

 

Kun on tutkittu pohjoismaisia hyvinvointiyhteiskuntia, niin niille on löydetty yhteinen nimittäjä luterilaisesta kirkosta. Meidän evankelisluterilainen kirkkomme on jo viidensadan vuoden ajan julistanut armon ja rakkauden sanomaa ja myös toiminut ihmisarvoisen elämän edistämiseksi. Aina voidaan tietysti olla kriittisiä kirkkoa kohtaan, mutta kiistämätön tosiasia on se, että pohjoismaissa sosiaaliset elämänolosuhteet ovat kehittyneet hyvin suotuisasti vaikka luonnonolosuhteemme ovat olleet hyvin ankarat.

 

Reformaation merkkivuotta vietetään tänä vuonna otsikon Armoa 2017! alla. Nimi viittaa armoon käsitteenä, mutta myös pyyntönä ja kehotuksena. Tämä merkkivuosi on hyvä tilaisuus yhdessä kysellä, mitä on hyvä ja armollinen elämä tänään ja tulevaisuudessa. Mistä löydämme armon?

 

Me elämme myös hyvin koettelevaa aikaa. Monet pelot ja uhkakuvat ovat kuin mustana pilvenä koko ihmiskunnan yllä. Siinä moni väsyy ja menettää voimansa. Kun ihminen vihastuneena nykyaikaan alkaa tuomita itsensä ja ehkä useimmin toiset, niin syytösten ja tuomitsemisten keskeltä olisi päästävä elämässä eteenpäin. Uuteen virsikirjan lisäosaan tuli hyvin tunnettu kansainvälinen virsi Amazing Grace, eli virsi 932 Oi ihmeellistä armoa. Se viittaa ihmisen pelastuskokemukseen hädän keskellä. Siinä kuvataan armon kokemusta hyvin hämmentyneenä ja ihmeellisenä kokemuksena.

 

Tämän ajan ihminen saattaa etsiä ihmiskunnan pelastusta monesta sinänsä hyvästä asiasta. Kuitenkin meidän ihmisten parhaimmatkin ponnistelut voivat päätyä epäonnistumiseen. Tämä virsi kuvaa sitä kokemusta, että juuri epäonnistuneena itseensä ja toisiin pettyneenä ei jää vain elämän ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, vaan on Jumalan jakamattoman huomion kohteena.

 

Myös Niilo Rauhalan virsi 825 kertoo armon kokemisesta. Virren ensimmäinen säkeistö kuuluu:

 

Armo suuren Jumalamme
avarasti hengittää,
hoitaa meitä matkallamme
kohti rantaa seestyvää.
Edessä on ensin yö,
johon pelon aalto lyö.
Mutta kuolemankin säällä
Herra kulkee vetten päällä.

 

 

Reformaation juhlavuoden lähtölaukauksena oli Lutherin 95 teesin julkaiseminen. Se tapahtui 31.lokakuuta 1517.  Lutherin teesiin numero 28, joka tunnetaan laajasti: On varmaa, että kun raha kilahtaa kirstuun, voitonhimo ja ahneus voivat kasvaa, mutta kirkon esirukousten vaikutus on yksin Jumalan huomassa.

 

Me elämme hyvin talouskeskeistä elämää ja ajattelua. Rahavirrat ohjaavat kaikkea elämää. Vaikka rahassa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta se vaara siinä on, että voitonhimo ja ahneus niin herkästi kasvavat. Silloin tulee aina esille se, että toista ihmistä käytetään välikappaleena voitonpyynteihin. Eli oma teesini olisi: älä lankea ahneuteen vaan pysy aina kohtuullisuudessa.

 

tiistai, 23. toukokuu 2017

Arvon mekin ansaitsemme

Tämän vapaaehtoistyön juhlan teemaksi on otettu kaksi merkkivuotta, eli itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlavuosi sekä reformaation 500-vuotismerkkivuosi. Omalla tavallaan koko tämä käynnissä oleva vuosi tuo eteemme sekä maamme historian että evankelisluterilaisen kirkkomme historian. Hienosti nämä molemmat merkkivuodet ovat sattuneet samalle vuodelle, mikä myös kohottaa mieliämme ja tuo meille kiitollisuuden tunnetta kaikesta siitä, mitä olemme esivanhemmiltamme perineet. Merkkivuodet ovat aina sellaisia, jossa voimme katsoa sekä taaksepäin menneisyyteen että eteenpäin kohti tulevaisuutta.

Oman kansamme historiassa 100-vuotias itsenäinen Suomi on juhlansa ansainnut. Tämän juhlavuoden viettoon on sisältynyt paljon maamme ja kansamme saavutuksia, joita tunnetaan ympäri maailmaa, vaikka olemmekin hyvin pieni kansa maailmanlaajuisesti katsottuna. Sitä arvokkaampaa on meille itsenäisyys ja osamme myös antaa arvon sille. Siis paljon onnea sata vuotiaalle Suomelle ja onnea meille kaikille suomalaisille. Ehkä näin saamme onnitella myös itseämme, vaikka se ei yleensä ole tapana. Mutta sanotaan nyt vaikka laulun sanoin niin, että Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa. Runon on kirjoittanut Jaakko Juteini

Jaakko Juteini oli suomalainen kansallismielinen kirjailija, joka syntyi vuonna 1781 Hattulassa. Juteini julkaisi vuosina 1816–1827 kymmeniä kirjoja ja runovihkoja, joista suurimman osan suomeksi. Mukana oli runoja, näytelmiä, proosaa, tieteellisiä kirjoituksia sekä sananlaskuja. Juteini oli suomen kielen arvon ja merkityksen keskeinen esitaistelija. Juteinin teoksissa vaadittiin suomen kielelle parempaa asemaa sekä myös esitettiin kritiikkiä yhteiskuntaa ja kirkkoa kohtaan. Kriittisen ajattelunsa vuoksi Juteini joutui epäsuosioon ja oli päättää kirjailijan uransa. Hän kuitenkin muutti mielensä ja jatkoi kirjailijan uraansa. Vuonna 1845 Juteini oli perustamassa Suomalaisen kirjallisuuden seuraa. Hän olisi päässyt seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi, mutta hän kieltäytyi tehtävästä. Jaakko Juteinilla oli kuitenkin keskeinen rooli suomalaisen kirjallisuuden edistäjänä maassamme.

Juteinin julkaisi vuonna 1816 aiemmin mainitsemani runon; Laulu Suomessa. Tämä laulu tunnetaan paremmin nimellä Arvon mekin ansaitsemme. Laulua esitetään nykyään kieliasultaan nykyaikaistettuna ja se on kansanlaulun tyyppinen. Runon sanojen oli tarkoitus kohottaa suomalaisten kansallista itsetuntoa ja lisätä arkisen työn eettistä kunnioitusta. Sanoista ilmenee Juteinin näkemys Suomen kansallisista päämääristä, mutta toisaalta myös usko kirjallisen sivistyksen merkitykseen. Juteinin runosta tuli Suomessa hyvin suosittu. Laulun ensimmäinen säkeistö korostaa kovan työnteon merkitystä.

Arvon mekin ansaitsemme

Suomen maassa suuressa,

ehk’ei riennä riemuksemme

laiho miesten maatessa;

leipä kasvaa kyntäjälle,

onni työnsä täyttäjälle.

Oman arvon tunne on tietoisuutta omasta arvosta, se on itsekunnioitusta ja itsetuntoa. Meille suomalaisille oman arvon tunne on ollut hieman vaikea asia. Koen usein, että me suomalaiset olemme luontaisesti vaatimattomia. Siihen on ollut varmasti moniakin syitä, mutta ainakin ankarilla luonnonolosuhteilla siihen on ollut omat vaikutuksensa. On jouduttu kärsimään monenlaista puutetta ja toimeentulokin on ollut välillä selviytymistaistelua. Suomessa on jouduttu sinnittelemään joskus hyvin niukkojenkin luonnonantimien avulla. Edelleen kansamme on ollut pieni väkimäärältään ja tämä pienuutta me kannamme vieläkin liikkuessamme maailmalla vaikka maantieteellisesti asumme melko suuressa maassa.

Usein juhlapuheissa muistetaan päivän sankaria ja viitataan hänen saavutuksiinsa. Me suomalaiset olemme nousseet kansojen joukossa yleiseen tietoisuuteen ahkerana ja työtä tekevänä kansana. Kirkon esirukouksessakin osataan pyytää; auta kaikkia, jotka maatamme työllään rakentavat.

Työn tekeminen on Suomessa aina ollut arvossaan, koska työn avulla esivanhempamme ovat selviytyneet vaikeitten aikojen ja vaativien luonnonvoimien keskellä. Nykypäivän työttömyys tähän nähden synnyttää siksi ongelman, koska moni haluaisi tehdä työtä, mutta sitä ei ole kaikille tarjolla.

Suomalaiseen mielenlaatuun ja työnteon moraaliin sekä velvollisuuden tuntoon on meitä perinteisesti ohjannut evankelisluterilainen kirkkomme. Ei ole sattumaa, että pohjoismaisen hyvinvoinnin selittäjänä on yhteinen nimittäjä evankelisluterilaisen kirkon vaikutuksesta. Toki politiikalla on myös ollut keskeinen rooli hyvinvointiyhteiskunnan rakentajana. Kirkolla oli kuitenkin oma vaikutuksensa yhteiskunnan kehitykseen. Kirkko arvosti luku- ja kirjoitustaitoa, mikä edisti maamme yleisen sivistystason kasvua.

Tänään me suomalaiset saamme olla onnellisia siitä, että kaikista vaikeuksista huolimatta meillä on kansainvälisesti katsottuna kohtuullisen hyvät oltavat. Tiedostamme samalla, että kaikilla ei ole asiat hyvin. Siksi tarvitsemme keskinäistä tukea ja rohkaisua, ettei kukaan jää keskuudessamme yksin omien ongelmiensa kanssa.

Kajaanin seurakunnassa teillä vapaaehtoisilla on keskeinen tehtävä. Seurakunnan strategiassa mainitaan, että työtä tehdään tulevaisuudessa enenevässä määrin seurakuntalaisten kanssa. Teitä myös koulutetaan ja tuetaan suunnitelmallisesti ja teidän lahjoja käytetään entistä paremmin ja laajemmin seurakuntatyössä.

Arvoisat seurakunnan vapaaehtoiset! Tänään me vietämme sekä yhteiskuntamme että kirkkomme merkkivuotta. Te olette oman työnne ja kutsumuksenne kautta antaneet oman panoksenne niin seurakunnan kuin yhteiskunnankin parhaaksi. Te olette rakentaneet maatamme ja kansaamme. Teidän kutsumuksenne kannattelee keskeiseltä osin meidän seurakuntaamme. Saakoon kaikkivaltias Jumala siunata teitä runsaasti kutsumuksessanne ja antakoon hän teille runsaasti elämäniloa ja onnen hetkiä jokapäiväisessä elämässänne kuin myös näin juhlan keskellä.

tiistai, 16. toukokuu 2017

Rakkaille isoäideilleni

Nyt kiitollisin mielin tajuan sen,
kaiken ihmeellisen äidinrakkauden,
joka lastaan aina hoivaa ja kantaa
elon loppuun parhaan turvan antaa.
(Birgit Ahokas)

 

Äitienpäivänä haluan omistaa tämän runon sanat erityisesti isoäideille. Molemmat isoäitini kuolivat, kun olin hieman yli ja alle 20-vuotias. Heiltäkin sain kokea äidin rakkautta, jonka merkitys ja oma arvostukseni on korostunut, mitä pidemmälle elämää on kulkenut. Äitini äiti oli nimeltään Hilda Saarinen, os. Nurmela. Hän oli kotoisin Ilmajoelta ja syntyi vuonna 1893.

 

Hilda-mummi oli puhelias ja seurallinen. Viihdyin hänen seurassaan jo aivan pienestä pitäen. Se, millä Hilda sai huomioni, oli valtava määrä kertomuksia, joita hän oli nuoruudessaan kuullut tai ollut itse niitä havaitsemassa. Kertomuksiin sisältyi aina merkittävä opetus. Sitä kautta Hilda antoi minulle elämän eväitä matkalleni. Hänellä oli vielä vanhoilla päivillään niin että niitä kertomuksia koottiin Suomen kansallisarkistoon. Osa kertomuksista oli myös aiemmilta sukupolvilta saatua kertomusperinnettä, joihin liittyi Suomen historiasta saatuja opetuksia.

 

Tärkeimmät opetukset, joita sain äidin äidiltäni. liittyvät elämänarvoihin. Täytyy olla rehellinen. Ei saa ottaa toisen omaa. Ruokaa täytyy kunnioittaa ja siitä olla kiitollinen. Vaatteista on pidettävä aina hyvää huolta. Vilu ei naurata. Täytyy olla säästeliäs, koska aina voi tulla tilanne, että rahat loppuvat.

 

Myös uskonasioista puhuminen oli Hildalle hyvin luonnollista. Häneltä tuli vanhan katekismuksen kohtia pitkiä pätkiä ulkomuistista ja niitä hän sopivin tilaisuuksien tullen jakeli meille läheisilleen. Vieläkin muistan sen sävyn, jolla Hilda puhui virren säkeistöistä ja raamatunkohdista. Sieltä kumpusi syvä kunnioitus Jumalaa kohtaan. Vanhoilla päivillään, kun hän oli yli 90-vuotias, Hildan sisimmässä oli voimakas taivaskaipuu, jota hän toi esille. Sama taivaskaipuu siirtyi myös omalle äidilleni, joka kuoli vuonna 2013. Isoäitini opetukset olivat tietenkin välittyneet myös äidilleni, joka toteutti käytännössä niitä opetuksia, joita hän oli omassa lapsuudenkodissaan saanut.

 

Sain siis äidinäidiltäni hyvin paljon, josta olen osannut olla läpi elämäni hyvin kiitollinen. Sain häneltä hengellisen perinnön, joka on kantanut itseäni läpi oman elämäni. Äidinäitini opetukset ovat kulkeneet matkassani kaikki vuodet.

 

Muutaman sanan haluan sanoa myös isänäidistäni, jonka nimi oli Hulda Miettinen, ja omaa sukua Kärkkäinen. Kärkkäisen Kiuruveden sukuhistoriaa olen saanut seurata, kun olen Kärkkäisten Facebook sukuryhmässä. Täällä Kajaanissakin olen pitänyt sukulaisinani Kärkkäisiä, jotka ovat kotoisin Kiuruvedeltä.

 

Hulda tai Hulta, joksi hänen nimensä kääntyi savolaisten sukulaisten parissa, oli luonteeltaan hyvin lempeä ja rauhallinen. Jos hän kuuli, että sukulaisten kesken oli epäsopua tai riitaa, hän halusi aina olla sovittelijana ja löytää yhteys erimielisyyksiin. Hulda ei kovin paljon tuonut esiin hengellistä vakaumustaan, mutta se huokui hänen olemuksestaan esille. Tiesin, että hän rukoili paljon kaikkien perheenjäsenten ja sukulaisten puolesta.

 

Jälkikäteen olen ymmärtänyt, miten syvällisesti Huldan ja hänen sisartensa elämään oli vaikuttanut Kiuruveden herännäisyys. Hulda ei tosiaan puhunut kovin paljon suoraan uskonasioista, mutta hänen sisarensa Kirsti Pohjolainen, jonka kanssa olin myös paljon yhteyksistä osasi keskustella hengellisistä asioista. Tunnistin molemmissa sen kodin perinnön, jossa oli ammennettu syvistä lähteistä voimia arkielämän vaikeuksiin. Tunnen vieläkin, että Kärkkäisen suvun rukoukset ovat minua henkilökohtaisesti kantaneet läpi elämäni. Kirsti-isotätiä saan kiittää myös siitä, että hänellä oli hyvin suuri vaikutus siihen, että minä lähdin opiskelemaan teologiaa.

 

Isäni suvussa on ollut paljon sairauksia ja paljon traagisia kuolemantapauksia, mitkä osaltaan tekivät Huldasta hyvin nöyrän ja myös hieman kärsivän ihmisen. Siksi itsekin olen arvostanut suuresti sitä elämänkoulua ja viisautta, jossa on kuljettu ottaen nöyrästi vastaan se, minkä Jumala antaa kannettavaksi. Hulda-mummi oli sellainen kristitty, joka otti Jumalan kädestä kaiken vastaan nöyrästi ja kuitenkin lujaa elämäntahtoa osoittaen.

 

Äitienpäivänä haluan kiittää omia niin äitiäni ja isoäitejäni, jotka ovat antaneet minulle hyvin paljon. Tiedän ja uskon, että he kaikki ovat minua vastassa, kun siirryn tästä ajasta ikuisuuteen, kun Taivaallinen Isä katsoo hyväksi minut kutsua tästä maailmasta ikuisuuteen. He ovat kulkeneet maallisen vaelluksensa ennen meitä, ja me kuljemme heidän jalanjäljissään seuraten Jumalan tahtoa ja pyytäen johdatusta niin itsemme kuin läheistemme elämään.