torstai, 15. helmikuu 2018

Kainuun seurakuntayhtymähanke

Kainuun seurakuntien luottamushenkilöiden päätettäväksi on 15.3.2018 tulossa ratkaisu, muodostetaanko Kainuuseen seurakuntayhtymä. Ilman Kajaanin seurakunnan myönteistä kantaa hanke ei toteudu. Ajatus seurakuntayhtymästä ei ole uusi. Vuoden 2015 kevään kirkolliskokouksessa oli käsiteltävänä kirkkohallituksen esitys seurakuntarakenteiden uudistamisesta, joka raukesi hyvin niukan äänestystuloksen seurauksena. Tuon päätöksen mukaan kaikkien seurakuntayhtymien olisi ollut kuuluttava seurakuntayhtymään.

 

Yhtenä suurimpana hankkeen raukeamiseen johtaneena oli hallintouudistuksen pakollinen luonne. Moni katsoi, että seurakuntayhtymiä olisi toteutettava vapaaehtoisuuden pohjalta. Seurakuntien toimintaa ovat kuitenkin valvoneet tuomiokapitulit ja kirkkohallitus. Niillä seurakunnilla, jotka ovat pitäneet sinnikkäästi kiinni itsenäisyydestä, rajat ovat tulleet eteen heikentyneen talouden edessä.

 

Seurakunnat ovat historiallisesti toimineet itsehallinnon periaatteella. Tämä itsenäisyysperiaate on ollut hyvin syvästi tiedostettuna kirkollisten päättäjien mielissä. Lähihistoriassa on silti tapahtunut suuriakin muutoksia. Vuonna 1976 tuli voimaan laki seurakuntayhtymistä. Päätöksen mukaan saman kunnan alueella olevien seurakuntien oli muodostettava seurakuntayhtymä. Seurakunnat säilyttivät toiminnallisen itsenäisyyden, mutta toiminnan tukirakenteeksi perustettiin yhtymähallinto.

 

Eduskunnan päätettäväksi on tulossa hyvin merkittävä sote-maakuntauudistus. Ratkaisusta on kiistelty pitkään ja käyty periaatteellista keskustelua siitä, miten hanke olisi toteutettava. Uudistuksen tavoitteena on palveluiden parempi saatavuus ja riittävät resurssit palveluiden toteuttamiseksi. Nyky-yhteiskunnan hallinnollisten ja toiminnallisten vaatimusten jatkuvasti kasvaessa olisi kirkossakin tunnustettavat tosiasiat, että seurakuntien ei ole pidemmän päälle mielekästä toimia pitäytyen tiukasti kiinni omaan itsehallintoonsa, vaan kyettävä entistä enemmän toimimaan yhdessä.

 

Martti Luther totesi aikanaan, että kirkkoa on aina uudistettava. Tämä koskee myös meidän aikamme kirkkoa. Emme voi kirkossa seurata kuin katsomosta, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Meidän on toimittava yhteiskunnallisten muutosten keskellä niin, että voimme kehittää seurakunnallista toimintaa Kainuussa sekä toteuttaa tarpeellisia rakenneuudistuksia. Päätös Kainuun seurakuntayhtymästä ratkaistaan periaatetasolla, ei kiistelemällä siitä, kuka voittaa tai mahdollisesti menettää jotakin uudistuksessa.​

maanantai, 29. tammikuu 2018

Suomen sisällissodan arvet

Tammikuussa tulee kuluneeksi 100 vuotta Suomen sisällissodan käynnistymisestä. Presidentti Sauli Niinistö otti uudenvuoden puheessaan esiin, kuinka itsenäisyyden vuosi vaihtui sisällissodan vuodeksi, eikä edes pitkä aika ole kaikkia sen arpia peittänyt. Syitä katkeruuden ylläpitoon on ollut helppo ymmärtää. Suomen historian ristiriitaisimpana tapahtumana sisällissodan vaikutukset suomalaisiin ja suomalaiseen yhteiskuntaan ovat olleet pitkäkestoiset. Vihanpidossa osoitettiin käsittämätöntä julmuutta. Molemmat sodan osapuolet syyllistyivät poliittiseen terroriin ja raakuuksiin.

Minulta on kirkon viranhaltijana useamman kerran tiedusteltu suoraan, miksi kirkko meni sisällissodassa sortajien puolelle. Kysymys on vuosien aikana vaivannut itseäni. Osittain kirkon pysyminen keskeiseltä osin valkoisten puolella on selittynyt luterilaisuuden kahden regimentin opista, jonka mukaan kristityn on oltava kuuliainen esivallalle. Kysymys on käytännössä aina mutkikas ja riippuvainen katsojan näkökohdasta. Suomalainen papisto edusti järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja pelkäsi Venäjän vallankumouksesta ja sisällissodasta kantautuneita tietoja, jossa myös tiedettiin tapahtuneen suuria julmuuksia.

Se miten kirkko asemoi itsensä nykyajan valtiollisessa elämässä, on kuitenkin erilainen kuin sääty-yhteiskunnan välittömän päättymisen jälkeen. Kirkon edustajat kokivat sisällissodan käynnistyessä pääosin, että yhteiskunnassa on pidettävä järjestystä, minkä vuoksi kapinointi esivaltaa vastaan tuomittiin laajasti. Toinen ongelmakysymys koski koettua epäoikeudenmukaisuutta, jossa kirkon piirissä ei riittävästi kyetty osoittamaan ymmärrystä oikeutettuja yhteiskunnallisia uudistuksia kohtaan.

Opiskeluajoiltani mieleeni on jäänyt teologian professorina vuodesta 1938 sekä myös Kotimaa-lehden päätoimittajana vuodesta 1944 toimineen Yrjö J.E. Alasen kannanotot, kun hän oli vuonna 1918 saanut pappisvihkimyksen. Alasella oli tilaisuus vierailla Tammisaaren vankileirillä, josta hän totesi olosuhteiden olleen täysin epäinhimilliset. Alanen yritti vedota yhteiskunnan päättäjiin, ettei vankileirillä olisi saanut vallita koston hengen, mutta hän koki, ettei hän tullut vetoomuksineen kuulluksi. Olosuhteiden seurauksena syntyi tuhansia tarpeettomia kuolonuhreja. Yhteiskunnassa vallitsi pelon ja koston voimat, joita ei riittävästi saatu hillittyä.

Nykypäivän sisällissodat kertovat poikkeuksetta sen, että ne ovat aina inhimillisesti katsottuna pahimpia julmuuden kasvupesiä. Kun väkivaltaisuuksien osapuolet jatkavat yhteiselämää yhdessä, niin katkeruudet siirtyvät helposti sukupolvelta seuraavalle ja aina kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka. Siksi kirkon näkökulmasta demokraattinen ja rauhan turvaava yhteiskunta on tavoiteltavin, jossa kukin saa valita itselleen parhaiten sopivan päättäjän eikä yhteiskunta perustu edes valtion toimesta väkivallan käyttöön kuin vain pakon edessä. Turvallisuus ja oikeudenmukaisuus ovat terveen yhteiskunnan parhaat tuntomerkit. Toivottavasti saamme jatkossakin elää Suomessa turvattua elämää.

sunnuntai, 21. tammikuu 2018

Ekumeenisen rukousviikon seurat

Me olemme Suomessa valmistautuneet presidentin vaaleihin. Joka on seurannut vaaleista käytyä uutisointia tai seurannut vaalihaastatteluja, on voinut todeta, että kaikki presidenttiehdokkaat ovat tuoneet esille sen, kuinka elämämme on muuttunut entistä arvaamattomammaksi. Ehdokkaat ovat luetelleet paljon epävakautta lisänneitä tekijöitä niin maailman politiikassa kuin luonnonolojen suhteen.

Kaikista puheista on käynyt esiin se, että emme voi sulkea silmiämme siltä, mitä maailmassa meidän ympärillämme tapahtuu jatkuvasti. On puhuttu paljon siitä, että meidän suomalaisten on yhteiskuntana pyrittävä turvaamaan omat asiamme ja osallistuttava yhdessä muiden maailman maiden kanssa turvallisuuden kehittämiseen eri elämänalueilla. Maailma on jatkuvasti tullut entistä pienemmäksi ja kaikki tapahtumat, kuten terrorismin uhka ovat tulleet koko ajan meitä lähemmäksi. Meidän suomalaisten yhteiskunnan tila on yksi maailman vakaimmista, mutta siitä huolimatta me emme voi olla varmoja siitä, että niin oman maamme kuin ympärillämme olevan maailman poliittinen tilanne säilyy rauhallisena.

Silti, me näemme ympärillämme jatkuvasti myös toivon merkkejä. Eilen tuli Ylen TV1:stä hyvin mielenkiintoinen haastattelu. Siinä Maarit Tastula haastatteli lapsena 10-vuotiaana perheineen Irakista kiintiöpakolaisena Suomeen tullutta Hussein al-Taeeta sekä hänen ja hänen sisarustensa ensimmäistä opettajaana Suomessa toiminutta Maisa Istolaista. Husseinin vanhemmille oli pakolaisleirillä annettu kolme vaihtoehtoa, mihin maahan he olisivat voineet muuttaa: Australiaan, USA:han tai Suomeen. Perheen isä oli kysynyt, missä maassa perheen viisi lasta voivat saada parhaan mahdollisen koulutuksen. Vastaus oli: Suomessa. Niinpä seitsemänhenkinen perhe muutti Suomeen.

Minuun teki hyvin syvän vaikutuksen Hussein al-Taeen haastattelu, kun hän kertoi siitä, miten heidän perheensä otettiin Suomeen vastaan ja he saivat hyvän koulutuksen ja Hussein oli päässyt mukaan töihin Martti Ahtisaaren rauhanvälitysorganisaatioon. Hussein onkin osallistunut moniin tärkeisiin neuvotteluihin eri maissa, ja erityisesti Irakissa, jossa on etsitty yhteistä ulospääsyä umpikujassa, jossa ihmisten väliset syvät ristiriidat ovat tehneet rauhanomaisen rinnakkaiselon hyvin vaikeaksi.

Tastulan ohjelmassa Maisa-opettaja kertoi siitä alkuvaiheesta, kun Husseinin perheen lapset aloittivat koulunkäynnin. Heillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta vähitellen lapset oppivat ymmärtämään ja puhumaan Suomea. Opetus oli lasten kohdalla hieman erilaista, kun numeroita opeteltiin pelaamalla Uuno-korttipeliä ja talojen nimiä maitopurkeista tehdystä kaupungista. Maisa-opettaja opettaja opetti hyvin käytännön läheisesti. Kun irakilaiskoululaisilla tuli erimielisyyttä ja riitaa, Maisa oli opettanut, että jokainen saa kertoa oman asiansa vuorollaan ja toisten oli kuunneltava loppuun asti. Näin Maisa antoi opetuksen rauhan toteuttamisesta omassa lähipiirissään. Näin myös Husseinista kasvoi maailman rauhan lähettiläs, joka puhuu erinomaista suomen kieltä ja on löytänyt omaan elämäänsä hyvin merkittävän roolin.

Tämän päivän uutismaailmaa hallitsee kansojen väliset jännitteet ja ristiriidat. On taas puhuttu jopa ydinasesodan mahdollisuudesta. Suurin osa ihmiskuntaa janoaa kuitenkin rauhaa niin lähelle kuin kauaksi. Se varsinainen rauha lähtee kuitenkin meidän jokaisen omasta elämänpiiristä. Presidenttiehdokkaat ovat tuoneet esiin monia vakavia huolenaiheita, joiden keskellä me suomalaiset tällä hetkellä elämme. Rauhantyö alkaa siitä, että me pyrimme tekemään työtä ja ratkaisemaan ongelmia meidän omassa yhteisössämme ja maassamme.

Nämä samat periaatteet koskevat myös ekumeenista työtä. Ekumenia sanana tarkoittaa koko asuttua maanpiiriä, eli kaikkia ihmisiä. Ekumeeninen työ täällä Kajaanissa ja Kainuussa alkaa siitä, että me eri seurakuntien vastuunkantajat kohtaamme toinen toisemme ja ilmaisemme halumme ymmärtää toisiamme ja oppia toisiltamme.

Me suomalaiset olemme viime vuonna juhlineet 100-vuotista itsenäisyyttämme. Tammikuusta lähtien olemme muistelleet myös vuoden 1918 tapahtumia. Juuri itsenäistynyt kansakunta oli repeämässä kahtia, kun käsitykset siitä, miten maamme olot tuli järjestää, hajosivat kahteen leiriin. Seurauksena oli vakavaa verenvuodatusta ja siitä seurannut vastakkainasettelu ja katkeruus sävyttivät kansakuntamme ensitaipaleita hyvin vakavasti. Vähitellen yhteiskunnassa haluttiin kuitenkin kulkea eteenpäin ja löytää yhteiskunnallinen tasapaino. Paljon haavoja ja arpia jäi kuitenkin moniin perheisiin ja sukuihin, kun väkivallan ja huonojen vankileiriolojen vuoksi kymmenet tuhannet saivat surmansa.

Ristiriitojen keskellä ajaudutaan usein sovittamattomiin ristiriitoihin. Siksi maailmallakin on paljon syviä konflikteja, joista eteenpäin pääseminen osoittautuu hyvin vaikeaksi. Rauhaan ei ole kuitenkaan muuta tietä, kuin käymällä läpi niitä virheitä, joita puolin ja toisin on tehty. On myös löydettävä sovinto eri tavalla ajattelevien kesken.

Kirkkojen kesken tehdään myös jatkuvasti työtä, jossa kristillisen opin sisällöstä keskustellaan kunnioittavasti ja yhteistä työtä etsien. Tätä työtä tarvitaan niin meillä Suomessa kuin maailmalla, jossa kirkkojen sisäiset ja keskinäiset erimielisyydet repivät. Reformaation 500-vuotismerkkivuosi koettiin viime vuonna kuitenkin hyväksi, kun vuoden aikana tapahtui lähenemistä eri kirkkokuntien kesken. Vaikka ajattelemme eri tavalla, voimme kuitenkin elää edelleen yhdessä rauhanomaista rinnakkaineloa. Tähän me saamme pyytää Jumalalta johdatusta. 

torstai, 14. joulukuu 2017

Itsenäisyyspäivän saarna

Hyvät suomalaiset! Olemme tänään historiallisessa hetkessä. Vietämme tänään Suomen valtion ja kansan sadannen itsenäisyyspäivän juhlaa. Tähän päivään huipentuu koko tämän kuluneen juhlavuoden vietto. Juhlavuotemme aikana on järjestetty lukuisia hienoja kulttuuritapahtumia ja maamme itsenäisyydestä ja historiamme vaiheista on kirjoitettu runsaasti. On muisteltu sitä, minkä vaiheiden läpi maamme itsenäisyys toteutui ja miten sitä alkuvuosina suojeltiin. Tänään voimme todeta, että me suomalaiset olemme juhlamme ansainneet.

Itsenäisyyspäivän kuultu evankeliumiteksti puhuu vapaudesta. Vapaus on henkinen ja hengellinen tila, jossa koemme, ettei mikään ulkonainen pakkovalta uhkaa meitä. Vapaus ja demokratia ovat periaatteita, jotka on ymmärretty meidän suomalaisten keskuudessa varsin hyvin. Jokainen tietää tunteen, jos kokee oman itsemääräämisoikeutensa loukkaamista. Siellä missä käytetään pakkovaltaa ja alistamista, tapahtuipa tuo missä muodossa tahansa, tunne on erittäin henkisesti tukahduttava ja jopa kuolettava. Maailmanhistorian aikana ihmisoikeudet ja jokaisen itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen ovat vain harvoin toteutuneet siinä merkityksessä, kun me nykyajan ihmiset sen ymmärrämme ja haluamme sitä toteuttaa.

Tämä Suomen 100-vuotisitsenäisyyspäivän juhlajumalanpalvelus aloitettiin Suomen valtioneuvoston Suomi100 -valtuuskunnan suosituksesta 100 henkisen kuoron esittämällä Finlandia hymnillä. Lisäksi me täällä Kajaanin kirkossa saimme kuulla kanttorimme, Olli Kinnusen tekemän upean urkusovituksen orkesterisävellyksestä. On sanottu, että yleisurheilijat juoksivat Suomen itsenäisyyden alkuvuosina maailmankartalle. Jean Sibeliuksen kaikki sävellystyö ja erityisesti  Finlandia-sävellyksen orkesteri- ja kuorosovitus tunnetaan eri puolella maailmaa. Finlandia-hymnistä on monessa maassa tehty monessa maassa virsi tai hengellinen laulu, eli jo sävelteos itsessään on puhutellut ihmisiä eri puolilla maailmaa.

Tämä Sibeliuksen kansainvälisesti tunnetuimpiin sävellystöihin kuuluva Finlandia-hymni haluttiin esittää myös tässä juhlajumalanpalveluksessa, koska se kertoo meidän suomalaisten elämäntunnoista maamme kohtalonvuosien aikana. Sanoituksen tähän kuorosovitukseen laati vuonna 1940 kirjallisuustieteen professori ja akateemikko Veikko Antero Koskenniemi.  Koskenniemen sanoista todetaan, että ne heijastelevat sävellyksen alkuperäistä suomalaiskansallista henkeä sortovallan vastaisessa taistelussa. Sanat ilmaisevat sen syvälle sydämeen juurtuneen tunteen, että maatamme haluttiin suojella kaikkia vihamiehisiä pyrkimyksiä vastaan suurin uhrauksin.

Laulussa sanotaan:

Oi nouse, Suomi, näytit maailmalle,

Sa että karkoitit orjuuden

Ja ettet taipunut sa sorron alle.

Suomen itsenäisyys saavutettiin hyvin pitkien ponnistelujen kautta. Itsenäisyys joutui äärimmäiseen koetukseen toisen maailmansodan aikana, mikä on luonut leimansa meidän itsenäisyyspäivän viettoon. Jatkosodan aikana pääministeri Edwin Linkomies piti radiopuheen, jossa hän käsitteli mahdollisen rauhansopimuksen tekemistä Neuvostoliiton kanssa kevättalvella 1944. Rauhanehtoihin suostuminen olisi tuolloin merkinnyt Suomen hallituksen ymmärryksen mukaan antautumista. Antautuminen olisi pääministeri Linkomiehen sanoin jättänyt meidät alttiiksi vihollisen sortotoimille. Jatkamalla puolustustaistelua koettiin, että vielä oli mahdollisuus torjua uhka, joka olisi johtanut meidät sota-ajan ymmärryksen mukaan täydelliselle mielivallalle. Samalla olisimme menettäneet kaiken sen, mitä suomalaiset olivat jo vuosisatojen aikana unelmoineet ja rakentaneet parempien olosuhteiden toteutumiseksi. Siksi taistelua piti jatkaa loppuun saakka, niin kauan kuin kansakunnan voimat riittivät.

Moni meistä on jo käynyt katsomassa Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan. Tuossa elokuvassa tiivistyy alkuperäisen romaanin korostukset ja elämäntunnot todella hyvin. Elokuvassa itsenäni puhuttelivat eniten hiljaiset hetket. Silloin, kun oltiin aivan hiljaa ja katsottiin tovereita silmistä silmiin. Ei tarvinnut sanoa mitään. Pelkkä katse puhui enemmän kuin sanat. Tunnettiin syvää kohtalonyhteyttä niin sota- kuin kotirintamalla. Sotaa ei haluttu. Siihen pakotettiin.

Tiedettiin myös että vihollislinjojen takana oli ihmisiä, joilla jokaisella oli omia henkilökohtaisia unelmia ja haaveita. Satojen tuhansien nuorten miesten ja kotirintamalla olleiden unelmat särkyivät kuoleman ja vammautumisten tuoman kärsimyksen seurauksina. Suomalaisten piti jatkaa taistelua ylivoimaista vastustajaa vastaan ja yrittää säilyttää toivonsa edessä olevan tappion keskellä. Tärkein kuitenkin säilyi. Oma maa ja usko itsemääräämisoikeuden säilymisestä auttoivat niin sota- kuin kotirintamalla jatkamaan ponnisteluja eteenpäin äärimmäisten katkerienkin kokemusten keskellä.

 

Vapauden kokemus on sitä, että saa elää turvallista elämää. Kun yhteiskunnalliset olot ovat kunnossa, kenenkään ei tarvitse kärsiä mielivallasta. Viranomaiset toteuttavat harkittuja pakkokeinoja vain yhteisesti sovittujen periaatteiden mukaan. Jokainen, joka tarvitsee apua, sitä myös saa niissä puitteissa, kuin se on mahdollista. Ja silti me tiedämme, että maailmassa kaikilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta saavuttaa ihmisarvoista elämää. Ongelma on vaikein siellä, missä viranomaiset toimivat vain omia etujaan tavoitellen sekä korruptio ja lahjonta pyörittävät yhteiskuntaa.

 

Tässä maailmassa jää paljon epäoikeudenmukaisuutta piiloon. Moni alistettuun tilanteeseen elämässään joutunut ei osaa pyytää apua tai pyytäessään ei löydä apua mistään. Tällöin yhteiskunnan tehtävänä on saattaa maan hiljaisten kärsimykset esille yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tämä edellä kuvaamani asia kuvaa meidän ulkonaista vapauden tarvettamme. Tämän lisäksi meillä jokaisella on myös sisäinen tarve kokea elämän suurta arvoa ja iloa siitä, että saamme elää.

Päivän evankeliumissa Jeesus ajautui väittelyyn siitä, elivätkö juutalaiset orjuutetussa yhteiskunnallisessa asemassa, vai olivatko he vapaita. Itse asiassa mikään ei ole niin vapauttavaa kokemuksen tasolla kuin totuuden kohtaaminen. Se asettaa ihmiset ja ilmiöt oikeisiin mittasuhteisiin. Ihmiselle, joka on elänyt elämäänsä valheessa ja petoksessa, totuuden kohtaaminen on välttämätön ensiaskel vapautumiseen. Historia todistaa, että se toimii myös inhimillisten sortojärjestelmien murtumisessa. Tätä voi kysyä vaikka virolaisilta tai inkeriläisiltä naapureiltamme.

Juutalaisille oli mahdoton ajatus, että Abrahamin jälkeläisinä he voisivat elää pimeydessä, johon synti on heidät sitonut. Valitun kansan jäsen ei voinut olla kenenkään orja. Jopa roomalaiset olivat joutuneet myöntämään tämän, sillä juutalaisilla oli Rooman keisarikunnassa erivapaus harjoittaa omaa uskontoaan eikä heidän tarvinnut palvoa keisaria jumalana. Juutalaiset olivat saavuttaneet paljon pitäytymällä omaan uskoonsa.

Jeesuksen mukaan he olivat erehtyneet. Todellista vapautta ihmiselle ei tuo oikeus omaan uskontoon eikä edes oma valuutta. Aitoa vapautta ei voida mitata taloudellisilla tai poliittis-ideologisilla mittareilla. Ihmistä ei näet syvimmältään orjuuta hänen poliittiset, uskonnolliset tai taloudelliset sidonnaisuutensa, vaan häntäorjuuttaa synti.

Viime aikoina on puhuttu runsaasti seksuaalista ahdistelusta. Vääristynyt vallankäyttö on piiloutunut rakenteisiin. Tällä on rikottu hyvin laajasti ihmisten henkistä ja fyysistä koskemattomuutta. Jos toimimme toisiamme arvostaen, emme riko rajoja, jota jokainen tarvitsee suojellakseen omaa henkistä ja fyysistä tasapainoa. Siksi on oikein, että kaikkeen seksuaaliseen hyväksi- ja väärinkäyttöön puututaan.

Evankeliumissa Pojalla, eli Jeesuksella on kaikki valta. Hänellä on valta päästää meidät vapauteen synnin orjuudesta. Tätä valtaa Poika käyttää sanallaan. Se on armon ja anteeksiantamuksen sana. Jokainen tähän sanaan turvaava saa syntinsä anteeksi. Jeesuksen sanasta loistaa pimeyteemme valo, joka tulvii rakkautta. Ainoastaan Vapahtajan rakkauden tähden meidät hyväksytään ehdoitta. Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita.

Totuuden kohtaaminen on askel valoon. Jeesuksen kohtaaminen on askel vapauteen. Se toimii sielläkin, missä uskonnon- ja ilmaisunvapaus ei toimi ja totuus myydään eniten tarjoavalle markkinahintaan. Me löydämme totuuden ja vapauden Jeesuksen sanoista.

perjantai, 1. joulukuu 2017

Olen suomalainen

Kulunut vuosi 2017 on monella tapaa ollut mieltä kohottava, kun maassamme on järjestetty lukuisia hienoja kulttuuritapahtumia Suomi100-juhlavuoden merkeissä. On hienoa olla suomalainen, kuten monissa tilaisuuksissa ja kirjoituksissa on todettu. Moni asia on meillä Suomessa kansainvälisesti verrattuna sangen hyvin.

 

Yksi tärkeimpiä asioita, joista saamme suomalaisina iloita, on suomalainen luonto. Harvassa maassa maailmalla on mahdollista toteuttaa meidän suomalaisten itsestään selvinä oikeuksina pidettyä vapaata liikkumisoikeutta luonnossa. Myös ilman ja maaperän puhtaus eivät ole itsestään selviä asioita tämän päivän maailmassa, jossa tiheästi asutuilla seuduilla kärsitään vakavista terveyteen kohdistuvista uhkista. Me tiedostamme, että luonnon suojelun eteen on jatkuvasti tehtävä työtä.

 

Olen suomalainen ja saan kokea suurta iloa siitä, että voin elää maassa, jossa on meidän omien kansalaisten käsissä kehittää ja rakentaa maata ja jossa voimme elää mahdollisimman onnellista elämää. Meidän maamme on myös suhteellisen turvallinen maa, jota suojelevat kansalaisten luotettavina pitämät instituutiot.

 

Olemme osalliset hyvinvoinnista, jota tosin viime vuosien taloudelliset vaikeudet ovat osoittaneet, ettei taloudellinen menestys ole itsestään selvää, vaan meidän kansalaisten ja kansan edustajien on osattava tehdä paljon viisaita ratkaisuja, niin että hyvinvointia riittäisi tulevaisuuteenkin. Myös yhteistyö eri valtioiden kanssa on tärkeää tämän nykyisen maailmanajan keskellä. Emme ole yksin, vaan meitä on yli 7 miljardia asukasta tällä maa-planeetalla.

 

Hyvinvointivaltioon kuuluu osallisuus ja oikeus toteuttaa henkisesti ja hengellisesti merkityksellistä elämäntapaa. Meillä on kohtuullisen rikas kulttuurielämä siihen kuuluvine juurineen. Meillä on uskonnonvapaus, jossa voimme olla jäseninä joko kansamme historiallisissa kirkoissa tai liittyä uudempiin hengellisiin liikkeisiin. Kirkkokuntien välinen yhteistyö on tärkeää tänäkin aikana.

 

Profeetta kehottaa meitä Jeremian kirjassa ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne (Jer. 29:7). Ajallinen ja maallinen menestys eivät ole vääriä tai toisilleen vastakkaisia asioita hengellisiin asioihin nähden, kuten joskus saatetaan ymmärtää. Kristittyinä voimme tavoitella hyvää elämää ja hyvinvointia sekä edistää sitä lähimmäistemmekin kohdalla. Juhlistakaamme Suomi100-itseäisyyspäivää sille kuuluvin arvokkain tavoin.