Olimme koolla Kuopion hiippakunnan järjestämässä kirkkoherrojen ja talousjohdon neuvottelupäivillä Suomussalmella. Ohjelmassa oli viimeisenä piispan messu Ämmänsaaren kirkossa. Istahdin kirkon penkkiin ja mieleeni alkoi virrata eräs täsmällinen muisto omasta varhaisnuoruudestani ollessani noin 12-vuoden ikäinen. Muistan, kun veljeni Aarno oli lukenut Mika Waltarin teoksen Felix Onnellinen. Muistan myös tarkasti, kun veljeni keskusteli kirjan luettuaan teoksen sisällöstä äitimme kanssa siitä, miten Felix vapautui ahdistuksen alta evankeliumin vapauteen. Veljeni sai Waltarin kirjasta hyvin syvällisen ja omakohtaisen kokemuksen. Felix oli esimerkki kristitystä, jolle kristillisyys oli hyvin velvollisuudentuntoista ja pakonomaista ennen hänen vapautumistaan.

Jari-piispa aloitti liturgian ja kirkko oli täynnä. Risto Kormilainen aloitti saarnansa ja melko pian hän siirtyi saarnassaan puhumaan teoksesta - Mika Waltarin Felix Onnellinen! Tajusin, että nyt itselleni tapahtui jotakin hyvin merkittävää. Saarnan jälkeen menin kertomaan sakastiin Ristolle, että omista muistoistani nousi vahvasti juuri sama teos, josta hän saarnasi. Saarnan ydin koski ihmisen sisäistä vapautumista. Hieman hämmentynyt Ristokin taisi olla.

Olen viime kesästä käynyt sisäistä vuoropuhelua itseni ja Skepsis ry:n Facebook-ryhmän skeptikkojan, agnostikkojen, ateistien ja vapaa-ajattelijoiden kanssa. Riston saarna- kokemuksesta totesin, että kaikki skeptikot, agnostikot ja vapaa-ajattelijat olisivat palstalla kilvan todistelleet, että kokemani assosiaatio -tilanne oli puhdasta sattumaa. Sanoin mielessäni tälle ajattelemalleni joukolle, että voin hyväksyä sen, että kokemus saattoi olla puhdasta sattumaa. Samalla esitin heille kysymyksen, kuinka todennäköistä olisi, että kaksi pappia ajattelee samalla hetkellä samaa historiallista kirjallista teosta. Todennäköisyyskerroin olisi matemaattisesti ainakin erittäin pieni, kun kyseinen kirja tai kirjailija ei ollut päivien aikana mitenkään ollut esillä.

Seuraava väite kuului, että olimme olleet samassa kokouksessa, jossa liikuttiin aihepiiriltään määrätyissä henkisissä prosesseissa, joista aiheutui yhdenaikainen kirjan sisällön pohdinta. Sekin olisi mahdollinen tieteellinen selitys. Samalla kuitenkin esittäisin ajatuksen, että en vain ajatellut teosta, vaan sisimmästäni nousi perhepiirissäni hyvin merkittävä henkinen kokemus. Myös Risto saarnassaan pohti Waltarin teoksen sanomaa. Suurin ero itseni ja agnostikkojen ajattelussa jäisi siihen, että itselleni satunnaisissakin kokemuksissa näen suuremman johdatuksen, johon ymmärrykseni ja omat selitykseni eivät riitä. Elämällä on syvempi tarkoitus.

Elämä on enemmän kuin vain sattumien summmaa. Ei ole sellaista tapahtumaa tai henkilökohtaista kokemusta, joka vakuuttaisi jyrkimmän skeptikkopiirin mistään korkeamman voiman olemassaolosta, jos edes sellaisen mahdollisuutta ei haluta myöntää. Tässä tiemme eroavat toisistamme. Samalla koen myös, että jyrkemmän linjan agnostikoilla ja heidän hengenheimolaisiltaan jää hyvin suuri ja keskeinen kokemusmaailma kokematta, jos johdonmukaisesti haluaa kieltää kaiken ihmisymmärrystä suuremman viisauden olemassaolon maailmassanne. Kristittynä olen myös todella nöyrän kiitollinen, että Pyhä Henki puhuu minulle, ja minun ei tarvitse todistella vakaumustani kenellekään. Pahalta vain tuntuu se, miten kyynisiä ja kylmiä on suurin osa niin sanotun tieteellistä maailmankuvaa edustavat, jotka mielipiteitä esittävät. En ikinä haluaisi muuttua ketään lähimmäistäni kohtaan ylimieliseksi tai ivalliseksi. Sisäinen vapaus on suuri lahja!