Opiskellessani Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa 1980-luvun alkupuolella meillä oli käytännöllisen teologian käytännön harjoitusten ohjaajana legendaarinen Yrjö Knuutila, alias Ylli. Yrjö oli jo uransa loppuvaiheilla. Hän oli elänyt sitä aikaa, jolloin osa opettajista oli vielä suuria persoonia. Tällainen persoona oli Ylli. Hän oli tietoinen omasta maineestaan ja käytti sitä myös opetuksessaan hyväksi. Hän ei paheksunut itselleen annettua lempinimeä Ylli. Päinvastoin hän taisi olla lempinimestään ylpeä. Hän kertoi meidän saavan oppia yllin kyllin.

Muistan, kun tehtävänäni oli pitää uskonnontunti Kaisaniemen alakoulussa. Tunnin aiheena oli Martti Luther. Tuntisuunnitelma piti toimittaa Yllille etukäteen. En muista, mikä oli syy, mutta toimitin tuntisuunnitelmani A5-kokosena paperinippuna suoraan Yllin kotiin. Ylli asui hulppeassa Etu-Töölöläisessä asunnossa aivan eduskuntatalon takana. Palauttaessani tuntisuunnitelman Ylli ei suuremmin kommentoinut tuntisuunnitelmaani.

Kun pidin oppituntia, omasta mielestäni kaikki sujui aivan normaalisti. Tunnin loputtua Ylli piti aikamoisen oppitunnin meille opiskelijoille. Hän kertoi, että kun hän oli saanut tuntisuunnitelmani, niin hänestä oli tuntunut, ettei tästä oppitunnista tule mitään. Suunnitelma oli aivan liian suurpiirteinen. Ylli oli suorastaan pelännyt katastrofia. Yllin opetusmenetelmä tuntui itsestäni aivan liian teatraaliselta, mutta se kai oli tarkoituskin: pelästyttää muut opiskelijat kirjoittamaan jokainen lause tuntisuunnitelmaan, jonka aikoi puhua.

Moitteitten jälkeen tunsin itseni hieman lyödyksi ja loukkaantuneeksi. Olihan kunnianarvoisa tohtori (TT hc – honora causa) löylyttänyt itseäni aika tavalla ja epäillyt mahdollisuuttani selviytyä oppitunnista. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Moitteiden loputtua Ylli kehkeytyi ylistämään suoritustani: ”Oppitunti oli tavattoman esteettinen tapahtuma.” En muista enää, mitä muuta hän oppitunnistani sanoi, enkä edes muista aluksi tajunneeni, mitä hän tuolla kommentillaan oli tavoitellut.

Jälkeenpäin ajateltuna Yllin lausunnosta jäi kuitenkin hyvä mieli. Toisaalta hän oli moittinut valmistautumistani, mutta toisaalta hän arvosti persoonaani. Sellainen palaute ei hevillä unohdu! Ilmeisesti tavassani puhutella lapsia oli jotakin sellaista lämpöä tai rakkautta, että ohjaajaltamme loksahti leuka auki hämmästyksestä. Olin ylittänyt hänen odotuksensa tavalla, jota hän ei osannut odottaa. Varaudu pettymykseen ja ylläty lopputuloksesta! Niin kai se on parempi. Yllin opetuksen ydin oli se, että uskalla olla oma itsesi.

Tänä vuonna olen uudestaan herännyt siihen, että papin ei tarvitse olla virkamies. Pappi voi viestiä omalla persoonallaan. Hän voi ilmaista tunteitaan ja kokemuksiaan tavalla, jossa seurakuntalaiset saavat kuulla papin välittömän palautteen heidän elämäntilanteestaan. Toki täytyy harkintaa käyttää, mitä sanoo. Täytyy valmistautua huolellisesti. Ei saa olla liian suorasanainen.

Sairauslomani jälkeen on tapahtunut sellainen muutos, että uskallan ilmaista tunteitani. Kun tunteensa ilmaisee välittömällä tavalla, se voi häkellyttää, mutta jälkeenpäin tulee myönteistä palautetta.  Tuntuu siltä, että olen jälleen saanut samankaltaista palautetta, jota Ylli aikanaan minulle antoi. Ja se tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä, kun viestittää tunteillaan ja seurakuntalaiset osoittavat vastarakkautta. Siitä kai uskossamme on olelliselta osaltaan kysymys.