Katsoimme eilen vaimoni Tainan ja poikamme Laurin kanssa kotona englantilaisen, Oscar-palkitun elokuvan, Kuninkaan puhe. Se kertoo toisen maailmansodan aikana kuninkaaksi joutuneesta Yrjö VI:n kamppailusta puheongelmansa kanssa. Yrjö VI nimenomaan joutui kuninkaaksi vastoin tahtoaan, sillä hän ei olisi halunnut hoitaa kuninkaan tehtävää, koska hän kärsi vaikeasta puheviasta. Elokuvan katseleminen oli palkitseva kokemus. Päähenkilön kamppailuun ongelmansa kanssa oli helppoa samastua. Jännitys huipentui loppua kohti. On ihmeellistä, miten vähillä aineksilla saatiin kokoon elokuva, joka piti otteessaan aivan loppuun saakka.

Yrjö VI oli Englannin kuningas toisen maailmansodan aikana. Hänen radiopuheensa tuli kautta maailman fascismin vastaisen vastarinnan symboliksi. Kuulijat eivät varmaan aikanaan tienneet, miten vaikeaa kuninkaalle oli hänen puheensa pitäminen. Elokuva kertoi yhteistyöstä, jossa tuleva kuningas sai valmennusta australialaissyntyiseltä, itseoppineelta puheterapeutilta. Hän oli opetellut ammattiinsa omin neuvoin ja käytti työssään varsin erikoisia menetelmiä.

Muistan, kuinka itseäni pelotti nuorena toisten eteen joutuminen. Koululuokassa ääneen lukeminen oli jo jännittävä kokemus. Jännittäessä menetti normaalin otteensa ja huomio meni täysin oman jännityksen kanssa selviytymiseen. Sydän hakkasi ja ääni värisi. Toivoin, ettei kukaan olisi huomannut ongelmaani. Niihin aikoihin hätkähdin myös sitä, että esiintyessä tututkin nimet saattoivat häipyä mielestä. Se toi lisäjännityksensä sosiaalisiin tilanteisiin.

Nykyään oikean puhujan tuntomerkkinä pidetään sitä, että osaa puhua ilman papereita. Ainakaan puhe ei saa kuullostaa paperimaiselta. Kuningas Yrjö VI käänsi ongelmansa voitoksi. Hän joutui pitämään puheessaan pitkiä taukoja, joiden välillä hänen täytyi koota itsensä, niin ettei puhevika olisi tullut puheesta läpi. Samalla kuninkaan puhe sai pitkine taukoineen syvempää ja entistä vakuuttavampaa sanomaa, koska sanoma välittyi vahvasti puhujan tunteiden kautta.

Elokuvassa puheterapeutti yritti kaivaa esille niitä syitä, mitkä olivat puhevian takana. Syyt menevät usein lapsuuteen. Alitajuiset pelot uhkaavat ketä tahansa sosiaalisissa tilanteissa. Tuskin on ketään ihmistä, jolle esiintyminen olisi aina vaivatonta. Sisäinen prosessi käy aina taustalla, kun on toisten ihmisten edessä.

On monta kertaa vaikea pureutua ongelmiin, joiden juuret ulottuvat lapsuuteen saakka. Ei ole helppoa löytää kokemuksistaan asioiden juuria, jotka ovat olleet epämieluisia. Niitä ei ole todellakaan mukavaa edes muistella. Ehkä siksi ongelmien selvittäminenkin tuntuu vaikealta.

Aina ei ongelmien syitä tarvitse mennä kaivamaan syvemmältä. Armeija teki itselleni suuren palveluksen, kun kutsui minut vuonna 1978 pitämään Savon Prikaatissa iltahartauksia. Sotilaspastori Jorma Juutilainen sanoi minulle, että koska olin pyrkinyt teologiseen, minun tuli pitää puheita. Siinä meinasi iskeä lukko. Mutta sitten huomasin, että kun selviydyin ensimmäisestä tilanteesta, jossa oli noin 200 aliupseeriksi koulutettavaa, niin se oli sangen vapauttava kokemus. Sitä kokemusta olen muistellut vapautumiseni päivänä.

Edelleenkin sosiaaliset tilanteet ovat itselleni vaativia. Tuntuu, että aina täytyisi selviytyä ilman virheitä, esiintyä luontevasti ja luovasti puhetilanteissa. Huomaamattani jännitys on taustalla. Painan sitä tiedostamattomasti mieleni pohjalle. Alitajuinen jännittäminen voi olla kuluttavampaa kuin tietoinen jännittäminen.  Sitten ihmettelen, miten saatan olla joidenkin tilanteiden jälkeen väsynyt! Olisiko kenties kyse siitä, että tiedostamattomasti pohdin, kelpaanko tällaisena kuin olen?

Tällaisten pohdintojen yhteydessä palautan mieleeni ensimmäiset pappiskokemukseni. Olin juuri aloittanut perehtymisen papin tehtävään Länsi-Porin seurakunnassa vuonna 1986. Oli käynnissä kirkkoherran vaali. Edellinen kirkkoherra, lääninrovasti Voitto Vuola hoiti vielä tehtävää vs. kirkkoherrana. Kun hän kertoi jännittämisestään esiintymistilanteissa, niin totesin, että jos itsekin jännitän jonkun verran, niin pärjään kyllä sen kanssa. Pieni jännitys on hyväksi, kunhan se ei lukitse mielen ja sielun toimintoja.

Elokuva Kuninkaan puhe kannattaa katsoa, jos sitä ei ole vielä nähnyt. Se kuvaa julkisuuden henkilön sisäistä kamppailua ongelmansa kanssa, joka kamppailu kääntyi voitoksi. Elokuva palkittiin vuoden 2011 parhaan elokuvan Oscar-palkinnolla ja pääosan esittäjä Colin Firth parhaan miespääosan esittäjän palkinnolla. Upea esitys kerrassaan!