Hyvää itsenäisyyspäivää viettävät suomalaiset! Vietämme tänään valtiollisen itsenäisyytemme 96–vuosipäivää perinteisin menoin. Tuntuu, että meille paras ja sopivin itsenäisyyspäivän juhlistamistapa on arvokas, juhlallinen ja jopa harras. Muistan nuoruudestani, kuinka varsinkin nuoret ihmettelivät sitä, että itsenäisyyttämme juhlittiin melko vakavin sävyin sen sijaan, että ilmapiiri olisi riehakas ja iloinen. Toki meillä on paljon iloa itsenäisestä Suomesta! On hienoa olla suomalainen. Vaikka toisenlaisia toiveita itsenäisyydenpäivän vieton suhteen olisi ollutkin, niin jotenkin omassa sisimmässä tuntui oikealta tavalta perinteeksi muodostunut itsenäisyyspäivän vietto.

Vasta vanhemmalla iällä olen alkanut hahmottaa, miksi nämä vallitsevat itsenäisyyspäivän sävyt ovat juuri tällaisia kuin ovat. Elin lapsuuttani 1960-luvulla ja tuolloin oli yleinen ilmapiiri sellainen, että silloin katsottiin asioita eteenpäin ja korkeintaan viitattiin menneisiin tapahtumiin. Nuo lapsuusvuodet olivat voimakasta yhteiskunnallisen kehityksen aikaa. Se mikä oli takana, oli mennyttä ja elämää hahmotettiin tulevaisuudesta käsin.

Nyt vasta olen alkanut ymmärtää syvällisemmin, miten kansamme kohtalonvuodet ovat olleet raskaita ja vaatineet meiltä kansana uskomattoman suuria uhrauksia. Vaikka tieto historian tapahtumista on ollut, niin kokemusten sisään ja taakse on ollut vaikea päästä. Sitäkin olen alkanut vasta iän myötä ymmärtää, kuinka lähellä omat lapsuus- ja nuoruusvuodet olivat sotavuosien koettelemuksia, joista kansa alkoi vähitellen toipua. Kun olen työssäni kuunnellut iäkkäämpiä seurakuntalaisia, niistä kertomuksista on piirtynyt paljon luopumisen tuskaa ja surua, kun omia perheenjäseniä on menetetty sotatoimien uhrina.

Jo itsenäisyytemme alkuvuodet sisälsivät suuria synnytystuskia ennen kuin valtiomme sai sen länsimaisen demokratian muodon, joksi se alkoi vähitellen muovautua. Sitäkin ennen, 1800-luvun puolella käytiin kovaa henkien ponnistelua ylipäätänsä siitä, oliko Suomella oikeus omaan kieleen, kulttuuriin, hallintoon saatikka valtiolliseen itsemääräämisoikeuteen.   

Esivanhempiemme itsenäisyystahto oli niin suuri, että he voittivat kaikki esteet, joita oli kasattu kansan ratkaistavaksi. On myös tarvittu viisaita ajattelijoita ja kansanjohtajia, että olemme saaneet kansana kehittyä kansojen joukossa nykyaikaan. Ei ole itsestään selvää, että Suomi on saavuttanut itsenäisen valtion aseman. Siksi haluan sanoa muutaman ajatuksen itsenäisyysajattelun juurista.

Nuorena, vuonna 1968 soitettiin radiossa usein Tapani Kansan suosittua iskelmää: ”Käymme yhdessä ain, käymme aina rinnakkain, vaikka esteitä on joskus tiellä kohtalon. Voimme kaikki ne voittaa, kun kuljemme vain, tiemme yhdessä näin rinnakkain.” Tämän romanttisen laulun alkuperä oli Saksassa ja vaikka siinä puhutaan parisuhteesta, niin siinä tiivistyy yleisiä periaatteita myös kansojen kohdalla.

Ajatus valtiosta nousee länsimaisen sivistyksen juurilta Kreikasta, jossa pohdittiin valtion olemusta ja tehtävää. Filosofi Platon pohti valtion syntyä seuraavasti: ”Valtio syntyy minun ajatukseni mukaan siten, ettei kukaan meistä ihmisistä ole itselleen kylliksi – jokainen tarvitsee toisia. vai voitko ajatella jotakin muuta aihetta valtion muodostamiseen?

Klassisen määritelmän mukaan valtiota tarvitaan pitämään yllä yhteiskunnan yhteisiä toimintoja. Missä on järjestäytynyt yhteiskunta, siellä pyritään pitämään huolta sen kaikista jäsenistä. Kansalaisten keskuudessa täytyy vallita suurin piirtein samanlainen käsitys siitä, miten yhteiselämää on elettävä.

Sain valinnaisia lukutehtäviä käydessäni uusille kirkkoherroille tarkoitettua koulutusta. Valitsin luettavakseni Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Vaikka kertomus oli tuttu, niin tuota suomalaisten veljesten vuoropuhelua oli hyvä käydä läpi heidän kasvukertomuksenaan. Sivistynyt yhteiskunta, jossa piti oppia lukemaan ja kirjoittamaan, tuntui veljeksistä vaikealta. Syntyi ajatus siitä, että voisi elää rauhassa ilman ulkonaisia pakkoja.

Ajatus siitä, että voisi lähteä toteuttamaan omaa itsenäistä vapauttaan, muuttui toteuttamiskelpoiseksi ideaksi. Veljekset päättivät rakentaa talon erämaahan, jonne viranomaiset eivät tulleet ahdistelemaan heitä sääntöineen ja määräyksineen.

Aleksis Kivi kirjoitti veljesten kasvukertomuksen, ja teoksessa on sisäänrakennettuna paljon perinteisiä suomalaisuuden tuntoja ja kipupisteitä. Itsenäisyyden kaipuu suuntautui heillä aluksi irti muusta yhteisöstä, mutta pian veljekset ymmärsivät, että parasta oli kuitenkin elää sivistyneessä yhteiskunnassa ja nauttia yhteiskunnan suomasta turvasta ja tuesta. Veljesten vuoropuhelussa on paljon korostuksia tarpeesta olla riippumaton toisista. Avun pyytäminen koettiin suureksi häpeäksi.

Meidän suomalaisten kasvukertomuksessa vieraat valtiot ja kansat ovat aina edustaneet vierasta vallanpitäjää ja jopa jonkinasteista uhkaa meidän omalle identiteetillemme. Vaadittiin paljon aikaa, että ymmärsimme, kuinka meillä on kansakuntana oma paikkamme kansakuntien joukossa.

Suomalaisuus ei synny eikä muodostu vain omia juuria ja historiaa tutkimalla, vaan se syntyy vuorovaikutuksessa toisten kansojen ja valtioiden kanssa. Myös kansojen perheessä emme ole erillään ja irrallaan muista, vaan muodostamme yhdessä kokonaisuuden, johon voimme liittyä.